Kasvikauden päätös

Kasvikausi voidaan julistaa päättyneeksi nyt kun maassa on syksyn ensimmäinen lumipeite. Mennyttä kautta voisin luonnonkasvien puolesta luonnehtia jälleen jännittäväksi. Vaikka en paljoa lähtenytkään muualle kalastelemaan, saalista kertyi. Ikuiselta tutkimusalaltani koordinaattiruudulta 6813:3377 Luopioisten Rautajärvellä löytyi poikkeukselliset 12 uutta luonnonvaraista tai luonnonvaraistunutta kasvilajia. Niiden lisäksi puutarhassa kaksi kauan kadonneena ollutta kasvia elpyi siemenpankista. Uusien lajien joukossa oli muun muassa alkuperäisiä, hienoja metsäkasveja: kevätlinnunsilmä ja ketunlieko, harvinaistunut niittykasvi: kesämaitiainen, paikallisesti leviämässä olevia rikkakasveja: kierumatara ja valkokarhunköynnös, lyhytikäisiä viljelykarkulaisia: isoauringonkukka ja sinimailanen sekä vielä joitain todellisia erikoisuuksia. Ihan kaikkea tätä en osannut odottaa viime keväänä, vain 1x1 kilometrin alalta ja yhden kesän aikana. Muutaman uuden kasvin esittelin kesän aikana. Muistakin voisin vielä kirjoitella jotain.

Kierumatara, Galium aparine. Luopioinen, Rautajärvi 11.10.2014.

Harmion (Berteroa incana) nimen etymologia johtanee sen harmahtavaan väriin. Harmakarvaisuus, ristikukat joissa puhtaanvalkoiset parihalkoiset terälehdet ja otakärkiset lidut olivat ne tuntomerkit, jotka kiinnittivät huomioni melko vaatimattomaan kasviin maantien sivustassa. Täällä harmio jäi selvästi matalakasvuisemmaksi kuin tyypillisimmillä kasvupaikoillaan, Etelä-Suomen kaupunkien kuivilla joutomailla, missä se kasvaa rotevavartiseksi pikkupensaaksi. Leviämistavasta yllättävän kauas maaseudulle ei ole varmuutta, mutta epäilen tukkipinojen siirtelyä. Edellisessä tienvarsikasviston tutkimuksessa kesällä 2011 harmio ei vielä kasvanut nykyisellä paikallaan. Vielä kolme sitten mainitsin samassa blogissa: "Harmiokin kasvaa vanhan Pälkäneen eri puolilla mutta Luopioisissa ei missään." Pysyvä kotiutuminen tienvarren erikoisuuden, pehmytmesiheinän (Holcus mollis), naapuriin ei taida silti olla odotettavissa.

Berteroa incana. Luopioinen, Rautajärvi 6.9.2014.

Verenpisara

Verenpisarat (Fuchsia) kuuluvat horsmakasvien (Onagraceae) heimoon. Suku on alkuperältään eksoottinen puu- ja pensassuku, joka on erittäin tunnettu koristekasveistaan. Lajimäärä on runsas muttei ihan valtava. The Plant Listin version 1.1 mukaan luonnonvaraiset verenpisarat luokitellaan 110 lajiin. Suurin osa niistä esiintyy Amerikan mantereella, Meksikosta Tulimaahan asti. Lisäksi Uudessa-Seelannissa ja Tahitilla kasvaa neljä lajia. Uuden-Seelannin erikoiset verenpisarat ovat korkeusvaihtelun ääripäitä, siellä kasvaa 15-metriseksi puuksi yltävä Fuchsia excorticata ja maanmyötäisenä varpuna suikertava Fuchsia procumbens.

Kääpiöverenpisara, Fuchsia procumbens (cult.)
Lajin kukka on pienuudestaan huolimatta erikoisen monivärinen.

Luonnonlajeja eli kasvitieteellisiä verenpisaroita ei juuri viljellä kaupallisesti, varsinkaan Suomessa. Niiden sijaan kasvatetaan lajistatuksensa hukanneita risteymälajikkeita, joita lienee tätä nykyä irrationaalinen lukumäärä. Lajikkeet ovat kantalajeihinsa nähden tyypillisesti tiheäkasvuisempia, usein lamoavia ja ennen kaikkea suurikukkaisempia. Siinä missä kasvitieteelliset lajit ovat yleensä pienikukkaisia, lajikkeet ovat usein moninkertaisesti suurempikukkaisia. Jalostus on tuottanut verenpisaroiden sukuun jopa uusia ominaisuuksia.

Verenpisarat on koristekasvikäytössä alun perin tunnettu monivuotisina huonekasveina. Sittemmin niiden arvostus on taantunut ja laajempi käyttö rajoittunut yksivuotisiksi ryhmäkasveiksi. Siinäkin muodossa ne ovat Suomen puutarhakaupoissa vuonna 2014 miltei täysin kukkamuodin ulkopuolella. Kuitenkin useat kaupunginpuutarhat ylläpitävät vanhoja runkoverenpisaroita, jotka ovat arvokkaimpia mahdollisia kesäkukkia. Verenpisaroiden haaste piilee niiden vaateliaisuudessa: runsas kukinta vaatii jatkuvaa hoitoa, verenpisarat eivät siedä paahdetta, niitä on kasteltava taajaan ja puutarhan sietämättömimmät tuholaiset kuten kirva, punkki, jauhiainen ja ripsiäinen rakastavat niitä vielä omistajaakin enemmän. Oikein pidettynä verenpisaran saa kyllä kukkimaan ryöppyävästi ja kuin loputtomasti.

Runkoverenpisara on näyttävä kukkapuu.

TFSE (Tunnistamaton Fuksiaa Syövä Elukka).

Oikeasti verenpisara sopii paljon paremmin monivuotiseen kasvatukseen kuin kertakäyttökukaksi, vaikka tällöin tuleekin lisävaivaksi talvetuksen järjestäminen. Viljelty verenpisara kukkii runsaasti vasta, kun vegetatiivinen kasvuvaihe eli versojen pituuskasvu on päättynyt kesällä, versokasvu osin puutunut ja kukkanuput muodostuneet uusien versojen latvoihin. Kukkaviljelijä blokkaa vegetatiivisen kasvun keinotekoisesti kasvunsäädekemikaalein ja myy kasvin kukkivana kevätkesällä. Kukkimaan pakotettu verenpisara kuitenkin palautuu herkästi versokasvutilaan, jolloin kukkiminen on toissijaista. Monivuotisena verenpisara saa kukkia luontaisen rytminsä mukaan.

Oman kokoelmani vapaasti versovat verenpisarat ovat juuri parhaimmillaan. Ne ovat toistaiseksi kaikki jalostettuja lajikkeita, palleroverenpisaroita (Fuchsia Hybrida-ryhmä) ja kyynelverenpisaroita (Fuchsia Triphylla-ryhmä). Näitä verenpisaroita katsellessa voi huomata monta morfologista yhtäläisyyttä lähisukulaisiin, horsmiin (Epilobium), joilla ei kai puutarhassa ole rikkakasvia kummempaa virkaa.

Verenpisaran lehti vertailussa lehtohorsmaan (Epilobium montanum).

Verenpisaran kukka on nelilukuinen, kuten kaikilla horsmakasveilla lukuun ottamatta sukua Jussiaea. Tyypillinen palleroverenpisaran kukka sijaitsee riippuvan, kukkaa pidemmän kukkaperän päässä. Jokseenkin epätyypillisesti kukassa myös verhiö on värikäs, mikä tekee jo avautumattomasta nupusta koristeellisen. Verhiö jakaantuu tähtimäisesti neljäksi sivulle aukeavaksi liuskaksi. Yksinkertainen tai kerrannainen terälehtikiehkura on osittain yhteenkasvanut verhiöön. Kukassa on kahdeksan hedettä ja niitä pidempi emi, jonka luotti on nuijamainen ja tahmea. Heteet ponsineen voivat olla kehän tapaan värikkäitä. Verenpisaran hedelmä on mehevälihainen marja.

Palleroverenpisaran (Fuchsia Hybrida-ryhmä) kukkia väripareineen.

Verenpisaran kukkamorfologiaa: 1) kukkaperä 2) kukkapohjus, sikiäin
3) kehä 4) hypanthium (kehän osa jossa teriö ja verhiö ovat yhteenkasvaneet)
5) verhiön liuska 6) terälehdet 7) heteiden ponnet 8) emin vartalo ja luotti.

Verhiön väri vaihtelee tavallisesti valkoisesta punertavaan ja punaiseen, teriön värejä voivat olla valkoinen sekä punaisen ja violetin eri sävyt. Väripareja yhdistämällä on luotu suuri joukko viehättävän näköisiä lajikkeita. Kyynelverenpisaralla kukat ovat yksivärisempiä. Niiden koristearvo perustuu erikoisen pitkään ja kapeaan torveen, joka on kukan hypanthium. Pitkän torven pohjalta yltää mettä juomaan harva pölyttäjä, kuten kolibri tai kiitäjäperhonen. Ilman pölytystä verenpisara ei tee fertiiliä siementä. Viljelyssä lisääminen käy siemenen sijaan latvapistokkaasta, jotka juurtuvat sopivassa kasvuvaiheessa helposti ja nopeasti, jopa viikossa.

Kyynelverenpisaralla (Fuchsia Triphylla-ryhmä) kukat muodostavat
tertun. Pienet terälehdet jäävät verhiön katveeseen.

Iltahelokki

Vasta illan hämärtyessä kesäyöksi koittaa iltahelokin (Oenothera biennis) aika. Päivänpaisteessa se näytti vain rupsahtaneelta tököttäjältä. Sen keltaiset kukat todella avautuvat vasta auringonlaskun maissa, kukkivat yön yli ja lakastuvat sitten, jo seuraavana aamuna. Päättymättömän pitkä kukintoterttu venyy kärjestään niin, että kukkia riittää viikkojen öiksi, joten ainutkertainen näky ne eivät ihan ole.

Iltahelokin kukinnan piirteissä on toisaalta pari kasvimaailman erikoisuutta. Yhden kukan (teriön) epätavallisen lyhyt elinikä, alle 24 tuntia, ja tapa ajoittaa kukkiminen kellonajan mukaan. Ajannäyttäjäkasveja on Suomessa joitain muitakin, kuten etelässä aika tavallinen piennarpukinparta. Ne kasvit, jotka sulkevat kukkansa kesken päivän, reagoivat kellonaikaa yleisemmin auringon ja pilvisyyden vaihteluun. Samaan aikaan kun iltahelokki avaa kukkansa, useammat kasvit rullaavat ne tiukasti suppuun yön ajaksi. Iltahelokin opposition selittää ilmeisimmin kilpailu pölyttäjähyönteisistä. Kesäyö kuhisee perhosia.

Oenothera biennis, Luopioinen, Rautajärvi 2.8.2014.

Rautajärven niittyjen kasvisto

Etelä-Hämeessä, Pälkäneellä, entisten Luopioisten alueella, Rautajärven kylässä, samannimisen talon ympärillä sijaitsee niittyjä ja luonnonlaitumia (kartta 1), joille on vuosisatoja kestäneen laidunnuksen, kulttuurikäytön ja monimuotoisen maisemarakenteen ansiosta muodostunut hyvin monipuolinen kasvisto. Laadin yhteenvedon näiden alueiden merkittävimmistä putkilokasvilajeista, jotta oikea tieto dokumentoituu virheellisen sijaan.

Kartta 1. Niittyjen sijainti.

Kartan alueet A ja C on huomioitu Pirkanmaan perinnebiotooppiselvityksesssä maakunnallisesti arvokkaana kohteena vuonna 1996 (Pirkanmaan perinnemaisemat: Alueelliset ympäristöjulkaisut 125). Tuolloin on havaittu kuusi sellaista kasvilajia, jotka on luokiteltu uhanalaisiksi tai Pirkanmaalla huomionarvoisiksi (julkaisussa taulukot 5.3, 5.4 ja 5.5.). Tämän jälkeen niityiltä on eri tutkimuksissa löytynyt runsaasti uusia lajeja ja kun myös kaikki alueet otetaan lukuun, julkaisun mukaan huomionarvoisia kasveja esiintyy 16 lajia, jotka ovat niityillä ja kedoilla kasvavia ruohoja. 1990-luvun jälkeen lukuisat perinnebiotooppien kasvit ovat edelleen taantuneet ja uhanalaistuneet sekä hoidetut alueet vähentyneet, joten Rautajärven niittyjen merkitys harvinaisten niittykasvien elinpaikkana lienee kasvanut.

Kartan niitty A on selvästi arvokkain ja sieltä löytyy eniten merkittäviä lajiesiintymiä. Alueen eteläpää on silmäänpistävästi ylitypettynyttä joutomaata, jota peittävät isonokkonen, hevonhierakka ja yksivuotiset kookkaat rikkakasvit. Kostean joenrantaniityn ja kivisen rinteen jälkeen se muuttuu pienruohoniityksi, jossa on ketomaisia laikkuja. Reunoilla on mänty- ja lehtipuuhakaa. Parhailla paikoilla pienruohoniitty on hyvin monilajista kukkaniittyä, jossa vallitsevien kasvilajien kirjo on lukuisa, muun muassa särmäkuisma, heinätähtimö, tuoksusimake, metsäapila, poimulehdet, kissankello, harakankello, ketoruusuruoho, ahopukinjuuri, ahomansikka ja huopakeltano. Suurin osa merkittävästä lajeista kasvaa niityn keski- ja pohjoispäässä puiden välissä olevalla kaistaleella ja viereisen Murronkulmantien reunalla hiekkaisella törmällä.

Perinteisen maankäytön luoma maisema.

Alue B on rehevää, ajoittain tulvivaa suoniittyä. Alueen C pohjoispuoli on historiallista laidunniittyä, josta osa on tuhoutunut tienoikaisussa 1970-luvulla. Kaakkoisnurkka on ollut puistometsikköä, josta on jäljellä enää muutama maisemaa hallitseva koivujättiläinen. Rautajärveen rajoittuva vyöhykkeinen luhta- ja rantaniitty kattaa laajan osan. Alueilla C ja D ranta- ja luhtakasvistoon kuuluvat muun muassa jokileinikki, ojaleinikki, konnanleinikki, luhtakuusio, luhtatädyke, rantanenätti, rantakanankaali, säderusokki, ketohanhikki, keltakurjenmiekka, lamparevesikuusi ja niittymaarianheinä.

Alue D on vaihtelevaa, avokalliosta mutalammikoihin ja märistä niityistä tiheään kuusikkoon. Huomionarvoinen lajisto keskittyy luoteisreunaan, missä on runsaslukuisena vanhakantaista pihakasvistoa, kuten pikkutakiaista, valkopeippiä, kylämaltsaa ja hiirenhäntää. Viereisen kalliomäen aikaisemmasta ketokasvistosta suurin osa on hävinnyt kuusikon varjostukseen.

Alue E koostuu laajasta avokalliosta ja tuoreesta-kuivasta niitystä sen ympärillä. Niityn kuivilla kohdilla kasvaa valtalajina mäkikauraa, mikä on on hyvin erikoista, mäkikauran esiintymisen indikoimaa rautakautista asutusta ei tunneta Rautajärveltä. Kalliokummulla kasvaa pieniä yksivuotisia ketojen kevätkukkijoita sekä toista oletetusti muinaisasutukseen kytkeytyvää lajia nurmilaukkaa.

Monilajista kukkivaa niittyä, edessä keltamataraa, Galium verum. Rautajärvi 23.7.2014.

Luetteloidut lajit on havaittu vuosina 2009-2014, paitsi vanhat. Osaa näistä kasveista kasvaa vähän tai runsaasti myös kartan 1 osa-alueiden ulkopuolella, enkä ole eritellyt näitä esiintymiä.

Suomessa uhanalaiset lajit:

• keltamatara (Galium verum) VU – alue A, melko yleinen
• etelänhoikkaängelmä (Thalictrum simplex ssp. simplex) VU – A, yksi esiintymä 

Hoikkaängelmä, Thalictrum simplex. Rautajärvi 21.7.2014.

Suomessa silmälläpidettävät lajit (NT):

• ahokissankäpälä (Antennaria dioica) – A, yksi esiintymä
• ketonoidanlukko (Botrychium lunaria) – A, yksi esiintymä
• ketoneilikka (Dianthus deltoides) – yleinen kaikilla kuivilla niityillä
• kesämaitiainen (Leontodon hispidus) – A, yksi esiintymä
• jäkki (Nardus stricta) – A, yksi esiintymä

Ketoneilikka, Dianthus deltoides. Rautajärvi 9.7.2014.

Alueellisesti uhanalaiset lajit (RT) (metsäkasvillisuusvyöhyke 2a): 

• nurmilaukka (Allium oleraceum) – A ja E, kaksi esiintymää
• ketonoidanlukko (Botrychium lunaria)
• kesämaitiainen (Leontodon hispidus)

Ketonoidanlukko, Botrychium lunaria. Rautajärvi 20.5.2014.

Muita lajeja, jotka ovat paikallisesti harvinaisia tai osoittavat vanhaa ihmistoimintaa:

• pölkkyruoho (Arabis glabra) – A
• pikkutakiainen (Arctium minus) – C ja D
• nurmitatar (Bistorta vivipara) – A
• kevätkynsimö (Erophila verna) – A
• mäkikaura (Helictotrichon pubescens) – A, C ja E
• valkopeippi (Lamium album) – yleinen ja runsas
• hietalemmikki (Myosotis stricta) – E
• hiirenhäntä (Myosurus minimus) – A, C, D ja E
• keväthanhikki (Potentilla crantzii) – A ja D
• valkomaksaruoho (Sedum album) – E
• kevättädyke (Veronica verna) – A, D ja E

Lajeja, joista on vain vanhoja tietoja:

• lituruoho (Arabidopsis thaliana) – D
• musta-apila (Trifolium spadiceum) – A
• mäkivirvilä (Vicia tetrasperma) – A

Uusinta kulttuurikasvikerrostumaa edustavat puutarhakarkulaiset:

• siperianpihta (Abies sibirica) – D
• tarhaukonhattu (Aconitum x stoerkianum) – E
• kiiltotuhkapensas (Cotoneaster lucidus) – A ja C
• suikeroalpi (Lysimachia nummularia) – C, D ja E
• tarhaomenapuu (Malus domestica) – A ja D
• karviainen (Ribes uva-crispa, myös -ryhmä) – A ja D
• punalehtiruusu (Rosa glauca) – A ja D
• mökinpajuangervo (Spiraea x rosalba) – B ja E

Kesämaitiainen

Keskellä kuuminta kesää niityt ja hakamaat täyttyvät keltaisista mykerökukista. Näiden asterikasvien massa muodostuu muun muassa kultapiiskuista, erilaisista keltanoista ja syysmaitiaisista. Joukkoon on piiloutunut myös yksi kiehtova harvinaisuus, kesämaitiainen. Se ei ulkonäöllään erikoisemmin erotu edellä mainituista kasveista, mutta on valitsemansa kasvupaikan ja kasvimaantieteensä perusteella aika kiinnostava laji.

Leontodon hispidus, Luopioinen, Rautajärvi, Rautajärven niitty. 23.7.2014.

Löytämäni kesämaitiaisen (Leontodon hispidus) voisi yksin kukintonsa ulkonäön perusteella tunnistaa yhtä hyvin syysmaitiaiseksi (Leontodon autumnalis), jota kasvaa joka puolella. Kesämaitiaisella mykerö perineen on ehkä vain hitusen syysmaitiaista rotevampi. Vasta kokonaisuus erottaa sen omaksi luvukseen: melko leveiden voikukkamaisten lehtien muodostama tyviruusuke, josta nousee haaraton yksimykeröinen vana, aikaisempi kukinta, karvaisuus. Missä syysmaitiainen on hyvin runsas, siinä kesämaitiainen vähälukuinen. Kasviyksilöitä paikansin vain kolme. Runsaita kesämaitiaiskasvustoja olen tavannut varmaan vain Pohjois-Karjalassa.

Leontodon autumnalis, edellisen vieressä.

Kesämaitiainen kuuluu Suomessa voimakkaasti itäpainoitteiseen kasvistoon. Se kuuluu niihin muinaistulokkaiksi tulkittuihin niittyjen ja ahojen kasveihin, jotka ovat levinneet (tai vaeltaneet) alkuaan Venäjän suunnasta, yhtä matkaa joskus varhaisen maatalouden mukana, ja joita edelleen kasvaa runsaimmin Itä-Suomessa, länsirannikkoa kohti harvinaistuen. Samantyyppistä kasvistoa edustavat täällä myös ahopeurankello (Campanula glomerata ssp. glomerata), ketoruusuruoho (Knautia arvensis) ja nurmikaunokki (Centaurea phrygia).

Uudempien kasvikirjojen mukaan kesämaitiainen on harvinaistunut elinalueillaan. Suomessa se luokitellaan nyt silmälläpidettäväksi lajiksi (NT) ja alueellisessa uhanalaisuusarvioinnissa (Pirkanmaa, 2a-vyöhyke) uhanalaiseksi (RT). Uhanalaisuusluokan syynä on kasvin väheneminen, koska avoimet kasvupaikat sulkeutuvat hoidotta. Aiemmin kesämaitiainen on löydetty lähistöltä yhdeltä toiselta perinnebiotoopilta, laitumelta Niittymäessä, kaksi kilometriä Rautajärvestä pohjoiseen. Oma löytöni täydentää jälleen tietoa jopa harvinaisesta taantuneiden lajien keskittymästä: samalla niityllä elää noin sadan metrin äärietäisyydellä kaksi vaarantunutta ja viisi silmälläpidettävää putkilokasvilajia, muista kasveista ja olioista puhumattakaan. Tästä lisää kohta.

Vielä tilastollista triviaa: kesämaitiainen on kuudes uusi luonnonkasvilaji, jonka olen tänä kesänä havainnut yhdeltä muka tutulta neliökilometriltä.


Lähteitä:
Kasviatlas 2013.
Pirkanmaan perinnemaisemat: Alueelliset ympäristöjulkaisut 125 (1999).
Punainen kirja 2010.
Retkeilykasvio (1998).
Suomen uhanalaiset kasvit (2012).
Suuri Pohjolan kasvio (2005).

Määrityksen looginen pysyvyys

Oudon kasvin nähtyään utelias mieli haluaa löytyy sille jonkin nimen. Näitä nimiä on eräs ihmisheimo, systemaatikot (ent. taksonomit), aikojen saatossa antanut ja julkistanut valtaisan määrän. Perusperiaate on, että jostain päin maailmaa löytyy museoituna kuivattu ja paperille liimattu kasvinäyte, tyyppinäyte, joka esittää kaikkine tuntomerkkeineen yhtä lajia. Näistä kasvitutkijat ovat mitanneet tärkeimmät tuntomerkit ja koonneet ne kasvioihin, yleensä melko paksuihin ja mustavalkoisiin opuksiin. Näistä etsimällä voi kuka tahansa selvittää, mihin taksonomiseen yksikköön löytämänsä luonnonkasvi kuuluu. Ainakin Pohjoismaissa tämä toimii, missä putkilokasveista risteymätkin tunnetaan hyvin tarkasti. Kokemuksen kautta oppii kyllä lukemaan määrityskaavoja ja tuntemaan tarpeellisen kasvimorfologian sanaston. Mutta mitäs silloin, kun löydän kasviyksilön, jonka tuntomerkit eivät täsmää mihinkään kirjoissa kuvattuun? Eikä se ole vaikeatakaan.

Ongelmana on, että usein kasveilla on tapana olla tavattoman muuntelevia. Korkeus, koko ja mittasuhteet, lehtien ja kukkien määrä, niiden tiheys, leveys ja väri, karvaisuus ja kaljuus. Moni yksityiskohta vaihtelee samaan lajiin katsottujen kasviyksilöiden välillä. Syitä on lukuisia, kasvupaikan märkyys tai kuivuus, ravinteikkuus ja pH, valoisuus ja varjostus, herbivoria, mutaatiot, sienitaudit, bakterioosit, ympäristömyrkyt, kehitysvaihe, luontainen muuntelu ja niin edelleen. Yhden tuntomerkin mukaan tai kokonaan poikkeavan näköinenkin kasviyksilö tavallisesti kuuluu oikeasti tuttuun lajiin, vaikka sille ei löytyisi täsmällistä kuvailua tai dokumentoitua esikuvaa. Lajin määrittäjä tarvitsee tässä tarkkaa silmää etsiäkseen ne pienet yksityiskohdat, jotka säilyvät ympäristötekijöistä huolimatta, esimerkiksi yksittäisen kukan rakenne kukinnossa, joka on tarkasti itsesäädelty. Ainakin, jos kukkia ei näykään, tai muu tärkeä erottava tuntomerkki ei satukaan olemaan mitattavissa, joutuu ehkä vain loogisen päättelyn kautta sijoittamaan kasvinsa lajikartalle. Mitä se muistuttaa tarpeeksi, eniten tai olennaisimmilta piirteiltään.

Aina toisinaan pääsee testaamaan omaa määrityslogiikkaansa. Mikä voisi olla tämä vähäläntä rikkakasvi, jota kamerakaan ei tahdo erottaa taustastaan, jonka pikkuiset kukat ovat mitättömiä lehtiäkin vaatimattomammat ja jonka kesä on tuonut mukanaan kasvimaalle?

Apiaceae sp.

Yleistuntomerkeistä tiedän ihan varmasti, että kasvi kuuluu sarjakukkaisten heimoon. Suomen luonnonkasvit kattavan Retkeilykasvion määrityskaava 73 sarjakukkaiskasveille ei kylläkään johda mihinkään lopputulokseen tässä tapauksessa. Se lienee hyvin hentokasvuinen koiranputkilaji (Anthriscus), mutta hedelmän muoto ei täsmää koiranputkeen tai maustekirveliin. Mielenkiintoinen yksityiskohta on, että kukista kehittyvissä lohkohedelmissä on runsaasti pieniä ylöspäin kääntyviä koukkumaisia väkäsiä. Tätä voi pitää niin sanotusti ehdottomana lajitason tuntomerkkinä eikä ympäristötekijöiden aiheuttamana poikkeavana fenotyyppinä. Suomessa kasvavista sarjakukkaisista piikikkäitä tai väkäsellisiä hedelmiä on porkkanalla, punakatkolla, väkäpurholla, lapapurholla ja maustekirvelillä, mutta muut merkit eivät taaskaan täsmää. Vaihtoehdot lopussa? Kasvitieteelle tuntemattomia putkilokasveja löytyy yleensä sentään hivenen lähempää päiväntasaajaa... Siirryin kaikki Pohjoismaiden kasvit tieteellisen tarkasti kuvaavan Flora Nordican pariin. Osuva kuvaus löytyi. Yllättävää, että tätä lajia ei olisi vielä varmistettu Suomesta. Netin kuvahaulla löytyy myös sattumalta täsmälleen omaa kuvaani vastaava kuva kasvin pikkusarjan yksityiskohdista. Vaikka tuo ei vahvistakaan mitään. Nyt tarvitaan vielä yksi lisävarmistus, niin voin paljastaa nimen.

Yksityiskohta pikkusarjasta.

Jonkun toisen mielestähän juuri sama kasvi saattaa olla jotain muuta, kuin se on itselleni. Jopa näkemättä. Myös museon kasviarkilla näkee toisinaan yhdestä näytteestä kahden tai kolmen eri tutkijan toisistaan poikkeavia määrityksiä. Lajin määrityksessä painavin sana on lopulta suurimmalla asiantuntijalla, mutta kuka se on? Kasviharrastaja, -tutkija, systematiikan spesialisti vai tyyppinäytteen kuvaaja? Onneksi luokitukset ovat ihmistä eivätkä luontoa itseään varten.

Vihervuokko

Monet elleivät kaikki tietävät sinivuokon, valkovuokon ja keltavuokon, mutta moniko on nähnyt vihervuokon? Vuokoilla (Anemone s.lato) kuten lukuisilla muillakin kukkakasveilla tavataan kukan värimutaatioita. Valkovuokon tyypilliset värimuunnokset ovat vaaleansinisiä tai purppuraisia ja niitä jopa myydään puutarhakasviksi mystiseltä maistuvalla hämyvuokon nimellä. Tavallisenkin valkovuokon kukka hiukan punertuu vanhetessaan. Vihertyvät kukat ovat kyllä kaikin tavoin epätavallisia. Laajoissa valkovuokkokasvustoissa on hyvin usein loisena mikrosieniä, jotka näivettävät vuokonlehtiä niin, että ne muistuttavat enää etäisesti terveen kasvin lehtiä. Loisitut vuokot jäävät kukattomiksi, mutta tämä oli poikkeus. Löytämäni tautinen yksilö kukkii vihreätäpläisin kukin. Selitys on hukassa. Klorofylli terälehdissä saattaa olla viimeinen keino yhteyttää ja sinnitellä leviävää sienitautia vastaan. Myös yksi fakta kukkien organologiasta muistuu tästä mieleen. Terälehdet, joiden evolutiivinen tarkoitus ei olekaan miellyttää ihmisiä, vaan houkutella hyönteiset kasvin lisääntymiselimiin, ovat oikeastaan kasvin muuntuneita kasvulehtiä.

Vihervuokko. Rautajärvi 11.5.2014.

Kevätlinnunsilmät

Kasvikausi on vauhdissa. Olen tavannut kevään mittaan monta erikoisen varhaista kukkaa. Esimerkiksi runsas rentukan kukinta ennen vappua menee jo poikkeuksen puolelle. Vuoden ensimmäinen huippulöytökin tuli aikaisena.

Kevätlinnunsilmä (Chrysosplenium alternifolium) on kokoisekseen erityisen näyttävä ja huomionkiinnittävä kasvi, kirkkaankeltaisine latvoineen, silloin kuin se kukkii. En ole koskaan ennen nähnyt sitä Luopioisissa Rautajärvellä, vaikka olen sitä viime keväinä etsinyt purokorpien sammalista. Ja nyt se sitten ilmiintyi, vieläpä ihan lähelle, tutuimmalle havaintopiirille. Kevätlinnunsilmä osaa valita kasvualustansa: rehevässä lehtimetsikössä vettä tihkuvan märän juovan sammalet. Siinä sitä kasvoi ihan runsaasti kolmen askeleen matkalla, ei vierellä eikä missään muualla.

Kasviatlaksen mukaan kevätlinnunsilmä on kohtalaisen yleinen Etelä-Suomen lehtoseuduilla. Omalla kasvikartallani se kuuluu silti ryhmään harvoin ja onnella nähdyt lajit. Melkoinen yllätys on, että laji puuttuu vielä kokonaan tältä sadan neliökilometrin perusruudulta, 681:337, vaikka seudun kasvistoa on tutkittu vuosikymmenet. Mahdollisia kasvupaikkoja kyllä esiintyy itse kasvia enemmän. Lieneekö se hitusen vaativa tai oikukas? Jälleen upea lisäys tämä on myös vuosia tutkimani kasviruudun 6813:3377 lajiluetteloon. Vuosi vuodelta kasvava luonnonkasvien lajimäärä on aina tarkistamatta, mutta olisikohan se linnunsilmien jälkeen 396 kappaletta.

Chrysosplenium alternifolium. Luopioinen, Rautajärvi 3.5.2014.

Vernalisaatio

Tänään hiippailin päivän kotopuolessa keväänmerkkejä haistelemassa. Sinivuokon ja leskenlehden kukkia löytyy vähän sieltä ja tuolta, ne ovat selvästi runsastumassa. Sorsien soidinmenot ovat vauhdissa jo pari viikkoa sitten sulaneessa pikkujoessa. Kevät ja talvi, joidenkin mielestä takatalvi, ovat vääntäneet kättä helmikuun lopulta lähtien. Nyt laittaisin panokset jo kevään voiton puolelle.

Tämänvuotiset leskenlehdet ovat keltaisia. Rautajärvi 28.3.

Paitsi luonnon, myös kasvitarhurin se saa herämään horroksesta. Nyt viimeistään on tullut aika vetäistä puutarhahansikkaat käteen! Innokasta tekemistä toki riittää:

Ensiksi tutkailin perennojen talvenyliselviytymistä kukkivalla kalliolla. Lukuisilla kasveilla uudet versonalut ovat leutona maaliskuuna maanpinnassa pilkistämässä. Lähestyvää kukintaa siellä odottavat kevätkaihonkukka (Omphalodes verna), tarhakylmänkukka (Pulsatilla vulgaris), pihaesikko (Primula x pubescens) ja useammat sipulikukat. Hyvin olemattoman lumisuojan aikaan ajoittain iskeneet yli 20 asteen pakkaset pakottivat jännittämään arempien perennojen puolesta. Aroiksi sanotuista lajeista ainakin kivikkokilkka (Cymbalaria pallida) ja musta tarhasalkoruusu (Alcea rosea) ovat ihan elävän näköisiä. Kumminkin yhden seittimehitähden (Sempervivum arachnoideum) pohjoisnavan terveiset olivat vähintään nitistäneet.

Kivikkokilkka talvehti vihreänä.

Seuraavaksi omenapuiden kimppuun. Kahden omenapuun saksiminen kevätkuntoon, siis kevätleikkaus on ajankohtainen. Tänä talvena omenapuuntyvet ja karkoitteeksi jätetyt tuomenoksat ovat maistuneet epätavallisen huonosti kaikille pitkäkorvaisille loikkijoille.

Keväästä alkaa lisääntymisaika. Puhutaan kasveistakin. Napsin muutamasta pensaasta oksia pistokkaiksi. Sopivasta kasvista oikein leikatut tapit saattavat juurtua jopa äkkiä ilmavaan multaan. Nyt kokeilin syreenejä, koiranheittä, kuusamaristeymää ja koripajua. Talvipistokkaiden lisäksi kätken maahan tietysti siemeniä. Yrttejä, tomaatteja ja kesäkukkia olen ennättänyt kylvää helmikuun alusta alkaen. Seuraava rupeama on perennojen kylvö. Rakenteilla oleva alppikasvipengermä tarvitsee elokuussa lähes satoja pikkutaimia. Eikä maali vielä edes häämötä.

Kuvan esikko kukkii varhain, jo 9.3.2014.