torstai 31. joulukuuta 2015

Talvea bongaamassa

Sydäntalvella luonnonvaraisten ruohojen ja heinien maanpäälliset versot ovat suurimmaksi osaksi kuolleet. Oma poikkeuksensa ovat toki ne lukuisat lajit, joilla on lähellä maanrajaa vihreänä talvehtivia lehtiä ja ruusukkeita. Kuitenkin se, mitä näistä maisemassa vallitsevana tähän aikaan näen, on talventörröttäjät.

sunnuntai 20. syyskuuta 2015

Pajuasteri

Kasviruudulta 6813:3377 viimeksi löytynyt uusi kasvilaji on pajuasteri (Aster x salignus, synon. Symphyotrichum x salignum). Laji tai oikeasti risteymä ei ole odottamaton, sillä se kuuluu Suomessa leviäviin vieraslajeihin. Pajuasteria olen tavannut myös lähistöllä Luopioisissa aiempina vuosina ojanvarsissa, joihin se on hypännyt vierestä jostain vanhasta pihasta.

Tämä esiintymä on kyllä tietyllä tavalla erityinen, koska löysin sen heinikosta viljelemättömältä pellolta, jonka naapurissa ei ole kenenkään puutarhaa. Pajuasteri oli versonnut jo pieneksi kasvustoksi, joka on arviolta muutaman vuoden ikäinen ja tulkittavissa selvästi kaukolevinneestä siemenestä syntyneeksi. Samalla neliökilometrillä ei ole pajuasteria viljeltynäkään, vain syysasteria.

Aster x salignus. Luopioinen, Rautajärvi 20.9.2015.

Pajuasteri tuottaa syysasterin (Aster novi-belgii) ja säiläasterin (Aster lanceolatum) risteymänä fertiiliä siementä. Erään lähteen mukaan sen siemen olisi suureksi osaksi itämätöntä. Sen leviämispotentiaali on kyllä huomioitava, sillä kasvin siemenet pystyvät vaeltamaan matkoja tuulessa leijuen kuin voikukalla. Jos vain ehtivät kypsyä syksyssä myöhäisen kukinnan jälkeen. Toisen samanlaisen puutarhakarkurin löysin samalla ruudulla muutama syksy taaksepäin, kanadanpiiskun (Solidago canadensis), jonka kasvusto vankistuu vuosittain kylän matonpesupaikan vieressä. Oletettavasti tulossa on se aika, alkuvakiintumisen jälkeen, jolloin molemmat mykerökukkaiset kylväytyvät itsenäisesti laajemmalle ja juurtuvat pysyvästi luontoon.

Solidago canadensis. Luopioinen, Rautajärvi 19.10.2011.

torstai 9. heinäkuuta 2015

Takamaan aarre

Luonnonkasvit pystyvät kertomaan suuria tarinoita. Kestää silti aikansa oppia lukemaan kasvien tarinoita, sillä ne eivät avaudu kuin kirjan sivut vaan ennemminkin maltillisesti tulkiten. Hienoimpia ovat ne tarinat, jotka voivat kertoa jotain, minkä dokumentoitu historia on ehtinyt hukata.

Kartan paikannimi Takamaa ei nostata suuria odotuksia kasviston rikkaudesta. Kyseessä on metsäalue siellä jossain Sammalsuon ja Kaivokorven välissä, Luopioisten Rautajärvellä, Laipanmaassa, jonka kasvistosta kirjoitin paljon jokin vuosi taaksepäin. Takamaan paikalta on jo olemassa jonkinasteinen kasviston kartoitus vuodelta 2002 eikä siinä ollut mitään erikoista. Sain kuitenkin vihjeen maaston ainutlaatuisuudesta ja lähdin tutkimaan.

Takamaa tai Takamaantontti, kartasta riippuen, on vanha asuinpaikka keskellä metsää. Sen viereen ei ole edes raivattu puunkuljetustietä, mikä alkaa olla epätavallista Laipassa. Tuntemattomaksi jäävien uudisraivaajien voimannäytteenä on ja pysyy kymmeniä massiivisia kiviröykkiöitä. Sisukas on täytynyt olla hänen, joka on käsivoimin kuokkinut viljelyksensä kiviseen maahan keskellä synkeää erämaata. Dokumentoitua historiaa Takamaasta ei ole paljoa olemassa. Vuoden 1942 pitäjänkarttan mukaan kivikasojen sijoilla on ollut "viljelyksestä jätetty laidun" ja Rautajärven suunnalta johtava metsäpolku. Ei enää rakennuksia tai muuta. Vanhemmat lähteet kertovat, että Takamaalla on ollut vielä ainakin 1800-luvun loppuun asuttu torppa.

Luultavasti kaskenpolton seurauksena Takamaalta löytyy yhä vanhaa lehtimetsikköä, komeaa haavikkoa, koivikkoa ja harmaalepikkoa. Ympärille levittäytyy runsaasti sananjalkaa ja niittykukkia kasvavaa ahomaista niittyä, jollaista ei oikeastaan ole enää missään. Panin merkille joidenkin erityisesti vanhoille kaskiahoille ominaisten kukkien paljouden. Huhtakurjenpolvikin voisi näyttäytyä, ellei kesäilma olisi sille epäsuotuisa tänä vuonna.

Avohakkuu maanmylläyksineen on herätellyt tässä kohtaa kiintoisalla tavalla lisää kulttuurikasvien kirjoa, joka on niin syrjässä kuin Laipanmaassa varsin poikkeuksellinen. Yksivuotisten peltorikkaruohon ja villakoiden massat ovat hakkuuaukoissa ihan tavallisia, rikkaat kukkaniityt eivät. Takamaan niittykasveja ovat muun muassa nurmikaunokki, ketoruusuruoho, ahonurmikohokki, mäkitervakko, päivänkakkara, kissankello, tuoksusimake, hopeahanhikki ja ukontulikukka. Yksikään kasveista ei yksinään ole seudulla harvinainen, osa lajeista lienee kyllä nykyhetkellä taantuvia ja väistyviä. Osasin jo odottaa jotain harvinaista ja löytyikin. Upea esiintymä silmälläpidettävää kesämaitiaista kasvaa niityllä vanhan puuston kainalossa!

Kokonaisuutena näin monilajinen niittykasvien esiintymä on paikallisesti arvokas olipa se perinteisessä maalaismaisemassa tai ihan perämetsässä. Joskus menneisyydessä Takamaan metsissä on käyskennellyt karja kesälaitumella, sen voin aika elävästi kuvitella. Nyt maisemaa hoitavat laiduntavat hirvet.

keskiviikko 8. heinäkuuta 2015

Soikkokaksikko

Soikkokaksikon viime näkemästä on vierähtänyt jo jokin vuosi aikaa. Kun selaan blogiani taaksepäin, näyttäisi neljä vuotta menneen. Kotinurkillani Rautajärvellä ei kasvista ole ollut sen enempää uusia kuin vanhojakaan havaintoja. Mielessäni olen luokitellut kasvin sellaisiin vaateliaisiin harvinaisuuksiin, joten löytäminen juuri täältä on enemmän epätodennäköisen puolella. Toisaalta olen aikoja sitten päätellyt, että on yksi metsä, seudun rikkainta lehtoa, josta se löytyy, jos on löytyäkseen. Monet kerrat retkeillessäni olen pitänyt silmällä tätä harvinaista kämmekkää. Muistan vielä sen, kuinka joitain vuosia sitten juhannuksena sateessa rymysin juuri samassa metsässä kämmeköiden perässä. Ja kastuin sillonkin litimäräksi kuten tänään. Valkolehdokkeja tuolloin löytyi paljon mutta nytpä ei. Löytyikin kauan niin kauan etsitty soikkokaksikko.

Ensin yksi kukkiva vana. Sen juurella kukattomia lehtipareja. Sitten näkyi useampikin kukallinen yksilö. Aivan elinvoimainen esiintymä siis eikä vain yksinäinen harhailija!

Luulen että soikkokaksikko samankaltaisensa valkolehdokin tapaan kuuluu sellaisiin kasveihin, kuten ehkä valtaosa Suomen orkideoista, joiden kukkiminen ja jopa versoaminen eri vuosina on erikoisen oikukasta. Totta kai pähkäilen taas jälleen kerran selitystä sille, miksi jokin kasvi ilmaantuu äkillisesti paikkaan, jossa olisin voinut nähdä sen jo kymmeniä kertoja aiemmin. Vierailinko väärässä hetkessä vai väärässä sopukassa?

Kasvistoltaan hulppean rikkaassa lehdossa massiivinen kielokolonia muodostaa tiiviin lehvästön vaahteroiden alle. Varjoisalla reunalla puiden alla on päivälläkin puoliksi pimeää eikä kielo viihdy kuten ei juuri mikään muukaan ruoho. Tiheän lehtipuuston lähes kasvittomaksi varjostama lehtometsän pohja on jo hyvin liki tyypillistä lehtoneidonvaipan elinlokeroa. Näyttää siltä, että myös soikkokaksikko sienijuurineen viihtyy hyvin täällä.

tiistai 30. kesäkuuta 2015

Tulvakonnanlieko

Liekokasvien sukuhaaraan kuuluvista lajeista seitsemän elää Suomessa. Niistä vähäisimmän kokoinen ja toiseksi harvinaisin on tulvakonnanlieko (Lycopodiella inundata). Lajin luontaisten habitaattien, siis alkuperäisen suoluonnon kuihtuessa se lienee taantunut ainakin Etelä-Suomessa. Maanlaajuisesti tulvakonnanlieko on lähes uhanalainen, silmälläpidettävä laji. Esimerkiksi monilta tienoilta Pirkanmaalla se näyttää puuttuvan ihan kokonaan. Viime viikolla pääsin onnekseni tutustumaan tähän harvinaiseen kasviin Orivedellä.

Retkeilykasvio mainitsee tulvakonnanlieon yhdeksi elinympäristöksi ajoittain kuivahtavat hiekkapohjaiset lätäköt. Tämän kaltaiselta sijaishabitaatilta löysin itsekin lajin uuden esiintymän. Paikka on Orivedellä Naappilassa radanvarren kivilouhimo, joka on jo ennestään tunnettu monien kasvierikoisuuksien majapaikkana. Kun kallioon on joskus louhittu ammottava kuoppa, pohjalle jää kiviaavikkoa, jonka kasvit hyvin hitaasti valtaavat takaisin. Tiukaksi ja läpäisemättömäksi jyräytyneelle sepelipohjalle saattaa kertyä vettä ja pysyvää kosteutta, mikä jo riittää elättämään joitain äärimmäiseen niukkuuteen sopeutuneita kasveja. Pyöreälehtikihokki, jonka tavallisesti tapaa vain rahkasammalmättäässä, viihtyi laajaltikin märässä mutta hedelmättömässä kivimaassa, koska on lihansyöjä. Tällaiselle valesuolle on jostakin itiölaskeumasta kotiutunut myös satamäärin tulvakonnanliekoa.

Tulvakonnanlieko (Lycopodiella inundata)

Oriveden radanvarren kasviharvinaisuuksista kauan tunnettu idänmasmalo saattaa olla hävinnyt. Jännittävä havainto kuitenkin, että vielä sähköjunien aikanakin radanvarsille levittäytyy monipuolista kiintoisaa kasvistoa. Ihan tavallisella ratavallilla viihtyy upea joukko hiekkaketojen lajeja, kuten ukontulikukka, pölkkyruoho, ruotsinpitkäpalko, lituruoho, mäkitervakko, kissankello, ketokeltto, karvaskallioinen ja ahokissankäpälä sekä aivan erityisesti metsänätkelmä -- kasvi jota muhkeana pensaana täydessä kukinnan loistossa ei voisi mitenkään kuvitella täysin luonnonvaraiseksi.

lauantai 6. kesäkuuta 2015

Himalajankiurunkannus

Elävän kasvikokoelman kartuttaminen on nautinnollinen harrastus. Perennojen keräileminen jopa kutkuttava. Vähitellen mielenkiinto isojen puutarhaketjujen taimiapöytiä kohtaan laimenee. Liian tavallisia ja tylsiä, alkuperättömiä. Ei vain itse kasvi vaan myös sen tarina on keräilijälle tärkeä. Jälleen kesän alussa on suuri ilo seurata, kuinka itse kasvatetut uudet lajit avaavat ensi kertaa kukkansa. Viimekesäiset istutukset kiittävät hoidosta ja huolenpidosta. Parhaillaan esimerkiksi sievät unelmatädykkeen (Veronica gentianoides) ja toukoheidinkukan (Cortusa matthioli) kukinnot.

Suurin mielenkiinto, jopa hämmennys, kohdistuu niihin kasviaarteisiin, joita en koskaan ole kylvänyt taikka istuttanut. Ne eivät ilmaannu tyhjästä vaan historiallisen puutarhan maakerroksiin aika päiviä sitten säilöytyneistä siemenistä. Paperipussissa siemenet saattavat vanhentua kolmessa vuodessa, mutta maan uumenissa monien perennansiementen itävyys näyttäisi säilyvän vuosikymmeniä. Tässä tapauksessa puhutaan ainakin 80, jopa sadasta vuodesta. Siemenpankin talletukset erääntyvät aina silloin, kun kuopaisen maata oikeasta kohdasta.

Erityisesti yksi paikka puutarhassa on antanut lukuisia upeita, kerran jo kadonneita lajeja. Aina vuosittain sen jälkeen kun hävitin vadelmat ja vuohenputket. Juuri vuosi takaperin laajensin myllerrettyä maa-alaa. Sille ilmestyi siemenpankista päivänkakkaraa, akileijaa, ukonhattua, lupiinia, orvokkeja, siperianunikkoa ja ruotsinpitkäpalkoa sekä kaksi mysteeritainta. Tunnistin ne jossain vaiheessa kiurunkannuksiksi, mutta tarkempi määritys jäi vielä avoimeksi. Tänä keväänä kiurunkannusarvoitus alkoi ratketa, kun kukinto tuli näkyviin. Himalajankiurunkannuksen (Corydalis ophiocarpa) kukat ovat pienet kuin peltoemäkillä, tosin toisen väriset, kellertävän punareunaiset, ja kukintokin selvästi emäkkimäinen, yksirivinen terttu, harva verrattuna peruslajeihin pysty- ja jalokiurunkannukseen.

Himalajankiurunkannuksen (Corydalis ophiocarpa) kukinto muistuttaa enemmän sukua Fumaria kuin Corydalis.

Himalajankiurunkannus on aika jännittävä lisäys kokoelmaani, ja sillä on tarinansa. Onko sitä viljelty hetkellisesti vai pidemmän ajan edellisen puutarharenessanssin aikaan, en saa enää selville. Sitä tuskin kasvaakaan kovin monessa lähistön puutarhassa eikä myydä monellakaan taimistolla. Sekin on nyt selvinnyt luopioislaiseksi perinneperennaksi, vaikka vähän hullulta kuulostaakin.


Himalajankiurunkannuksen lehdystö on terve ja reheväkasvuinen.