Rautajärven niittyjen kasvisto

Etelä-Hämeessä, Pälkäneellä, entisten Luopioisten alueella, Rautajärven kylässä, samannimisen talon ympärillä sijaitsee niittyjä ja luonnonlaitumia (kartta 1), joille on vuosisatoja kestäneen laidunnuksen, kulttuurikäytön ja monimuotoisen maisemarakenteen ansiosta muodostunut hyvin monipuolinen kasvisto. Laadin yhteenvedon näiden alueiden merkittävimmistä putkilokasvilajeista, jotta oikea tieto dokumentoituu virheellisen sijaan.

Kartta 1. Niittyjen sijainti.

Kartan alueet A ja C on huomioitu Pirkanmaan perinnebiotooppiselvityksesssä maakunnallisesti arvokkaana kohteena vuonna 1996 (Pirkanmaan perinnemaisemat: Alueelliset ympäristöjulkaisut 125). Tuolloin on havaittu kuusi sellaista kasvilajia, jotka on luokiteltu uhanalaisiksi tai Pirkanmaalla huomionarvoisiksi (julkaisussa taulukot 5.3, 5.4 ja 5.5.). Tämän jälkeen niityiltä on eri tutkimuksissa löytynyt runsaasti uusia lajeja ja kun myös kaikki alueet otetaan lukuun, julkaisun mukaan huomionarvoisia kasveja esiintyy 16 lajia, jotka ovat niityillä ja kedoilla kasvavia ruohoja. 1990-luvun jälkeen lukuisat perinnebiotooppien kasvit ovat edelleen taantuneet ja uhanalaistuneet sekä hoidetut alueet vähentyneet, joten Rautajärven niittyjen merkitys harvinaisten niittykasvien elinpaikkana lienee kasvanut.

Kartan niitty A on selvästi arvokkain ja sieltä löytyy eniten merkittäviä lajiesiintymiä. Alueen eteläpää on silmäänpistävästi ylitypettynyttä joutomaata, jota peittävät isonokkonen, hevonhierakka ja yksivuotiset kookkaat rikkakasvit. Kostean joenrantaniityn ja kivisen rinteen jälkeen se muuttuu pienruohoniityksi, jossa on ketomaisia laikkuja. Reunoilla on mänty- ja lehtipuuhakaa. Parhailla paikoilla pienruohoniitty on hyvin monilajista kukkaniittyä, jossa vallitsevien kasvilajien kirjo on lukuisa, muun muassa särmäkuisma, heinätähtimö, tuoksusimake, metsäapila, poimulehdet, kissankello, harakankello, ketoruusuruoho, ahopukinjuuri, ahomansikka ja huopakeltano. Suurin osa merkittävästä lajeista kasvaa niityn keski- ja pohjoispäässä puiden välissä olevalla kaistaleella ja viereisen Murronkulmantien reunalla hiekkaisella törmällä.

Perinteisen maankäytön luoma maisema.

Alue B on rehevää, ajoittain tulvivaa suoniittyä. Alueen C pohjoispuoli on historiallista laidunniittyä, josta osa on tuhoutunut tienoikaisussa 1970-luvulla. Kaakkoisnurkka on ollut puistometsikköä, josta on jäljellä enää muutama maisemaa hallitseva koivujättiläinen. Rautajärveen rajoittuva vyöhykkeinen luhta- ja rantaniitty kattaa laajan osan. Alueilla C ja D ranta- ja luhtakasvistoon kuuluvat muun muassa jokileinikki, ojaleinikki, konnanleinikki, luhtakuusio, luhtatädyke, rantanenätti, rantakanankaali, säderusokki, ketohanhikki, keltakurjenmiekka, lamparevesikuusi ja niittymaarianheinä.

Alue D on vaihtelevaa, avokalliosta mutalammikoihin ja märistä niityistä tiheään kuusikkoon. Huomionarvoinen lajisto keskittyy luoteisreunaan, missä on runsaslukuisena vanhakantaista pihakasvistoa, kuten pikkutakiaista, valkopeippiä, kylämaltsaa ja hiirenhäntää. Viereisen kalliomäen aikaisemmasta ketokasvistosta suurin osa on hävinnyt kuusikon varjostukseen.

Alue E koostuu laajasta avokalliosta ja tuoreesta-kuivasta niitystä sen ympärillä. Niityn kuivilla kohdilla kasvaa valtalajina mäkikauraa, mikä on on hyvin erikoista, mäkikauran esiintymisen indikoimaa rautakautista asutusta ei tunneta Rautajärveltä. Kalliokummulla kasvaa pieniä yksivuotisia ketojen kevätkukkijoita sekä toista oletetusti muinaisasutukseen kytkeytyvää lajia nurmilaukkaa.

Monilajista kukkivaa niittyä, edessä keltamataraa, Galium verum. Rautajärvi 23.7.2014.

Luetteloidut lajit on havaittu vuosina 2009-2014, paitsi vanhat. Osaa näistä kasveista kasvaa vähän tai runsaasti myös kartan 1 osa-alueiden ulkopuolella, enkä ole eritellyt näitä esiintymiä.

Suomessa uhanalaiset lajit:

• keltamatara (Galium verum) VU – alue A, melko yleinen
• etelänhoikkaängelmä (Thalictrum simplex ssp. simplex) VU – A, yksi esiintymä 

Hoikkaängelmä, Thalictrum simplex. Rautajärvi 21.7.2014.

Suomessa silmälläpidettävät lajit (NT):

• ahokissankäpälä (Antennaria dioica) – A, yksi esiintymä
• ketonoidanlukko (Botrychium lunaria) – A, yksi esiintymä
• ketoneilikka (Dianthus deltoides) – yleinen kaikilla kuivilla niityillä
• kesämaitiainen (Leontodon hispidus) – A, yksi esiintymä
• jäkki (Nardus stricta) – A, yksi esiintymä

Ketoneilikka, Dianthus deltoides. Rautajärvi 9.7.2014.

Alueellisesti uhanalaiset lajit (RT) (metsäkasvillisuusvyöhyke 2a): 

• nurmilaukka (Allium oleraceum) – A ja E, kaksi esiintymää
• ketonoidanlukko (Botrychium lunaria)
• kesämaitiainen (Leontodon hispidus)

Ketonoidanlukko, Botrychium lunaria. Rautajärvi 20.5.2014.

Muita lajeja, jotka ovat paikallisesti harvinaisia tai osoittavat vanhaa ihmistoimintaa:

• pölkkyruoho (Arabis glabra) – A
• pikkutakiainen (Arctium minus) – C ja D
• nurmitatar (Bistorta vivipara) – A
• kevätkynsimö (Erophila verna) – A
• mäkikaura (Helictotrichon pubescens) – A, C ja E
• valkopeippi (Lamium album) – yleinen ja runsas
• hietalemmikki (Myosotis stricta) – E
• hiirenhäntä (Myosurus minimus) – A, C, D ja E
• keväthanhikki (Potentilla crantzii) – A ja D
• valkomaksaruoho (Sedum album) – E
• kevättädyke (Veronica verna) – A, D ja E

Lajeja, joista on vain vanhoja tietoja:

• lituruoho (Arabidopsis thaliana) – D
• musta-apila (Trifolium spadiceum) – A
• mäkivirvilä (Vicia tetrasperma) – A

Uusinta kulttuurikasvikerrostumaa edustavat puutarhakarkulaiset:

• siperianpihta (Abies sibirica) – D
• tarhaukonhattu (Aconitum x stoerkianum) – E
• kiiltotuhkapensas (Cotoneaster lucidus) – A ja C
• suikeroalpi (Lysimachia nummularia) – C, D ja E
• tarhaomenapuu (Malus domestica) – A ja D
• karviainen (Ribes uva-crispa, myös -ryhmä) – A ja D
• punalehtiruusu (Rosa glauca) – A ja D
• mökinpajuangervo (Spiraea x rosalba) – B ja E

Kesämaitiainen

Keskellä kuuminta kesää niityt ja hakamaat täyttyvät keltaisista mykerökukista. Näiden asterikasvien massa muodostuu muun muassa kultapiiskuista, erilaisista keltanoista ja syysmaitiaisista. Joukkoon on piiloutunut myös yksi kiehtova harvinaisuus, kesämaitiainen. Se ei ulkonäöllään erikoisemmin erotu edellä mainituista kasveista, mutta on valitsemansa kasvupaikan ja kasvimaantieteensä perusteella aika kiinnostava laji.

Leontodon hispidus, Luopioinen, Rautajärvi, Rautajärven niitty. 23.7.2014.

Löytämäni kesämaitiaisen (Leontodon hispidus) voisi yksin kukintonsa ulkonäön perusteella tunnistaa yhtä hyvin syysmaitiaiseksi (Leontodon autumnalis), jota kasvaa joka puolella. Kesämaitiaisella mykerö perineen on ehkä vain hitusen syysmaitiaista rotevampi. Vasta kokonaisuus erottaa sen omaksi luvukseen: melko leveiden voikukkamaisten lehtien muodostama tyviruusuke, josta nousee haaraton yksimykeröinen vana, aikaisempi kukinta, karvaisuus. Missä syysmaitiainen on hyvin runsas, siinä kesämaitiainen vähälukuinen. Kasviyksilöitä paikansin vain kolme. Runsaita kesämaitiaiskasvustoja olen tavannut varmaan vain Pohjois-Karjalassa.

Leontodon autumnalis, edellisen vieressä.

Kesämaitiainen kuuluu Suomessa voimakkaasti itäpainoitteiseen kasvistoon. Se kuuluu niihin muinaistulokkaiksi tulkittuihin niittyjen ja ahojen kasveihin, jotka ovat levinneet (tai vaeltaneet) alkuaan Venäjän suunnasta, yhtä matkaa joskus varhaisen maatalouden mukana, ja joita edelleen kasvaa runsaimmin Itä-Suomessa, länsirannikkoa kohti harvinaistuen. Samantyyppistä kasvistoa edustavat täällä myös ahopeurankello (Campanula glomerata ssp. glomerata), ketoruusuruoho (Knautia arvensis) ja nurmikaunokki (Centaurea phrygia).

Uudempien kasvikirjojen mukaan kesämaitiainen on harvinaistunut elinalueillaan. Suomessa se luokitellaan nyt silmälläpidettäväksi lajiksi (NT) ja alueellisessa uhanalaisuusarvioinnissa (Pirkanmaa, 2a-vyöhyke) uhanalaiseksi (RT). Uhanalaisuusluokan syynä on kasvin väheneminen, koska avoimet kasvupaikat sulkeutuvat hoidotta. Aiemmin kesämaitiainen on löydetty lähistöltä yhdeltä toiselta perinnebiotoopilta, laitumelta Niittymäessä, kaksi kilometriä Rautajärvestä pohjoiseen. Oma löytöni täydentää jälleen tietoa jopa harvinaisesta taantuneiden lajien keskittymästä: samalla niityllä elää noin sadan metrin äärietäisyydellä kaksi vaarantunutta ja viisi silmälläpidettävää putkilokasvilajia, muista kasveista ja olioista puhumattakaan. Tästä lisää kohta.

Vielä tilastollista triviaa: kesämaitiainen on kuudes uusi luonnonkasvilaji, jonka olen tänä kesänä havainnut yhdeltä muka tutulta neliökilometriltä.


Lähteitä:
Kasviatlas 2013.
Pirkanmaan perinnemaisemat: Alueelliset ympäristöjulkaisut 125 (1999).
Punainen kirja 2010.
Retkeilykasvio (1998).
Suomen uhanalaiset kasvit (2012).
Suuri Pohjolan kasvio (2005).

Määrityksen looginen pysyvyys

Oudon kasvin nähtyään utelias mieli haluaa löytyy sille jonkin nimen. Näitä nimiä on eräs ihmisheimo, systemaatikot (ent. taksonomit), aikojen saatossa antanut ja julkistanut valtaisan määrän. Perusperiaate on, että jostain päin maailmaa löytyy museoituna kuivattu ja paperille liimattu kasvinäyte, tyyppinäyte, joka esittää kaikkine tuntomerkkeineen yhtä lajia. Näistä kasvitutkijat ovat mitanneet tärkeimmät tuntomerkit ja koonneet ne kasvioihin, yleensä melko paksuihin ja mustavalkoisiin opuksiin. Näistä etsimällä voi kuka tahansa selvittää, mihin taksonomiseen yksikköön löytämänsä luonnonkasvi kuuluu. Ainakin Pohjoismaissa tämä toimii, missä putkilokasveista risteymätkin tunnetaan hyvin tarkasti. Kokemuksen kautta oppii kyllä lukemaan määrityskaavoja ja tuntemaan tarpeellisen kasvimorfologian sanaston. Mutta mitäs silloin, kun löydän kasviyksilön, jonka tuntomerkit eivät täsmää mihinkään kirjoissa kuvattuun? Eikä se ole vaikeatakaan.

Ongelmana on, että usein kasveilla on tapana olla tavattoman muuntelevia. Korkeus, koko ja mittasuhteet, lehtien ja kukkien määrä, niiden tiheys, leveys ja väri, karvaisuus ja kaljuus. Moni yksityiskohta vaihtelee samaan lajiin katsottujen kasviyksilöiden välillä. Syitä on lukuisia, kasvupaikan märkyys tai kuivuus, ravinteikkuus ja pH, valoisuus ja varjostus, herbivoria, mutaatiot, sienitaudit, bakterioosit, ympäristömyrkyt, kehitysvaihe, luontainen muuntelu ja niin edelleen. Yhden tuntomerkin mukaan tai kokonaan poikkeavan näköinenkin kasviyksilö tavallisesti kuuluu oikeasti tuttuun lajiin, vaikka sille ei löytyisi täsmällistä kuvailua tai dokumentoitua esikuvaa. Lajin määrittäjä tarvitsee tässä tarkkaa silmää etsiäkseen ne pienet yksityiskohdat, jotka säilyvät ympäristötekijöistä huolimatta, esimerkiksi yksittäisen kukan rakenne kukinnossa, joka on tarkasti itsesäädelty. Ainakin, jos kukkia ei näykään, tai muu tärkeä erottava tuntomerkki ei satukaan olemaan mitattavissa, joutuu ehkä vain loogisen päättelyn kautta sijoittamaan kasvinsa lajikartalle. Mitä se muistuttaa tarpeeksi, eniten tai olennaisimmilta piirteiltään.

Aina toisinaan pääsee testaamaan omaa määrityslogiikkaansa. Mikä voisi olla tämä vähäläntä rikkakasvi, jota kamerakaan ei tahdo erottaa taustastaan, jonka pikkuiset kukat ovat mitättömiä lehtiäkin vaatimattomammat ja jonka kesä on tuonut mukanaan kasvimaalle?

Apiaceae sp.

Yleistuntomerkeistä tiedän ihan varmasti, että kasvi kuuluu sarjakukkaisten heimoon. Suomen luonnonkasvit kattavan Retkeilykasvion määrityskaava 73 sarjakukkaiskasveille ei kylläkään johda mihinkään lopputulokseen tässä tapauksessa. Se lienee hyvin hentokasvuinen koiranputkilaji (Anthriscus), mutta hedelmän muoto ei täsmää koiranputkeen tai maustekirveliin. Mielenkiintoinen yksityiskohta on, että kukista kehittyvissä lohkohedelmissä on runsaasti pieniä ylöspäin kääntyviä koukkumaisia väkäsiä. Tätä voi pitää niin sanotusti ehdottomana lajitason tuntomerkkinä eikä ympäristötekijöiden aiheuttamana poikkeavana fenotyyppinä. Suomessa kasvavista sarjakukkaisista piikikkäitä tai väkäsellisiä hedelmiä on porkkanalla, punakatkolla, väkäpurholla, lapapurholla ja maustekirvelillä, mutta muut merkit eivät taaskaan täsmää. Vaihtoehdot lopussa? Kasvitieteelle tuntemattomia putkilokasveja löytyy yleensä sentään hivenen lähempää päiväntasaajaa... Siirryin kaikki Pohjoismaiden kasvit tieteellisen tarkasti kuvaavan Flora Nordican pariin. Osuva kuvaus löytyi. Yllättävää, että tätä lajia ei olisi vielä varmistettu Suomesta. Netin kuvahaulla löytyy myös sattumalta täsmälleen omaa kuvaani vastaava kuva kasvin pikkusarjan yksityiskohdista. Vaikka tuo ei vahvistakaan mitään. Nyt tarvitaan vielä yksi lisävarmistus, niin voin paljastaa nimen.

Yksityiskohta pikkusarjasta.

Jonkun toisen mielestähän juuri sama kasvi saattaa olla jotain muuta, kuin se on itselleni. Jopa näkemättä. Myös museon kasviarkilla näkee toisinaan yhdestä näytteestä kahden tai kolmen eri tutkijan toisistaan poikkeavia määrityksiä. Lajin määrityksessä painavin sana on lopulta suurimmalla asiantuntijalla, mutta kuka se on? Kasviharrastaja, -tutkija, systematiikan spesialisti vai tyyppinäytteen kuvaaja? Onneksi luokitukset ovat ihmistä eivätkä luontoa itseään varten.