Määrityksen looginen pysyvyys

Oudon kasvin nähtyään utelias mieli haluaa löytyy sille jonkin nimen. Näitä nimiä on eräs ihmisheimo, systemaatikot (ent. taksonomit), aikojen saatossa antanut ja julkistanut valtaisan määrän. Perusperiaate on, että jostain päin maailmaa löytyy museoituna kuivattu ja paperille liimattu kasvinäyte, tyyppinäyte, joka esittää kaikkine tuntomerkkeineen yhtä lajia. Näistä kasvitutkijat ovat mitanneet tärkeimmät tuntomerkit ja koonneet ne kasvioihin, yleensä melko paksuihin ja mustavalkoisiin opuksiin. Näistä etsimällä voi kuka tahansa selvittää, mihin taksonomiseen yksikköön löytämänsä luonnonkasvi kuuluu. Ainakin Pohjoismaissa tämä toimii, missä putkilokasveista risteymätkin tunnetaan hyvin tarkasti. Kokemuksen kautta oppii kyllä lukemaan määrityskaavoja ja tuntemaan tarpeellisen kasvimorfologian sanaston. Mutta mitäs silloin, kun löydän kasviyksilön, jonka tuntomerkit eivät täsmää mihinkään kirjoissa kuvattuun? Eikä se ole vaikeatakaan.

Ongelmana on, että usein kasveilla on tapana olla tavattoman muuntelevia. Korkeus, koko ja mittasuhteet, lehtien ja kukkien määrä, niiden tiheys, leveys ja väri, karvaisuus ja kaljuus. Moni yksityiskohta vaihtelee samaan lajiin katsottujen kasviyksilöiden välillä. Syitä on lukuisia, kasvupaikan märkyys tai kuivuus, ravinteikkuus ja pH, valoisuus ja varjostus, herbivoria, mutaatiot, sienitaudit, bakterioosit, ympäristömyrkyt, kehitysvaihe, luontainen muuntelu ja niin edelleen. Yhden tuntomerkin mukaan tai kokonaan poikkeavan näköinenkin kasviyksilö tavallisesti kuuluu oikeasti tuttuun lajiin, vaikka sille ei löytyisi täsmällistä kuvailua tai dokumentoitua esikuvaa. Lajin määrittäjä tarvitsee tässä tarkkaa silmää etsiäkseen ne pienet yksityiskohdat, jotka säilyvät ympäristötekijöistä huolimatta, esimerkiksi yksittäisen kukan rakenne kukinnossa, joka on tarkasti itsesäädelty. Ainakin, jos kukkia ei näykään, tai muu tärkeä erottava tuntomerkki ei satukaan olemaan mitattavissa, joutuu ehkä vain loogisen päättelyn kautta sijoittamaan kasvinsa lajikartalle. Mitä se muistuttaa tarpeeksi, eniten tai olennaisimmilta piirteiltään.

Aina toisinaan pääsee testaamaan omaa määrityslogiikkaansa. Mikä voisi olla tämä vähäläntä rikkakasvi, jota kamerakaan ei tahdo erottaa taustastaan, jonka pikkuiset kukat ovat mitättömiä lehtiäkin vaatimattomammat ja jonka kesä on tuonut mukanaan kasvimaalle?

Apiaceae sp.

Yleistuntomerkeistä tiedän ihan varmasti, että kasvi kuuluu sarjakukkaisten heimoon. Suomen luonnonkasvit kattavan Retkeilykasvion määrityskaava 73 sarjakukkaiskasveille ei kylläkään johda mihinkään lopputulokseen tässä tapauksessa. Se lienee hyvin hentokasvuinen koiranputkilaji (Anthriscus), mutta hedelmän muoto ei täsmää koiranputkeen tai maustekirveliin. Mielenkiintoinen yksityiskohta on, että kukista kehittyvissä lohkohedelmissä on runsaasti pieniä ylöspäin kääntyviä koukkumaisia väkäsiä. Tätä voi pitää niin sanotusti ehdottomana lajitason tuntomerkkinä eikä ympäristötekijöiden aiheuttamana poikkeavana fenotyyppinä. Suomessa kasvavista sarjakukkaisista piikikkäitä tai väkäsellisiä hedelmiä on porkkanalla, punakatkolla, väkäpurholla, lapapurholla ja maustekirvelillä, mutta muut merkit eivät taaskaan täsmää. Vaihtoehdot lopussa? Kasvitieteelle tuntemattomia putkilokasveja löytyy yleensä sentään hivenen lähempää päiväntasaajaa... Siirryin kaikki Pohjoismaiden kasvit tieteellisen tarkasti kuvaavan Flora Nordican pariin. Osuva kuvaus löytyi. Yllättävää, että tätä lajia ei olisi vielä varmistettu Suomesta. Netin kuvahaulla löytyy myös sattumalta täsmälleen omaa kuvaani vastaava kuva kasvin pikkusarjan yksityiskohdista. Vaikka tuo ei vahvistakaan mitään. Nyt tarvitaan vielä yksi lisävarmistus, niin voin paljastaa nimen.

Yksityiskohta pikkusarjasta.

Jonkun toisen mielestähän juuri sama kasvi saattaa olla jotain muuta, kuin se on itselleni. Jopa näkemättä. Myös museon kasviarkilla näkee toisinaan yhdestä näytteestä kahden tai kolmen eri tutkijan toisistaan poikkeavia määrityksiä. Lajin määrityksessä painavin sana on lopulta suurimmalla asiantuntijalla, mutta kuka se on? Kasviharrastaja, -tutkija, systematiikan spesialisti vai tyyppinäytteen kuvaaja? Onneksi luokitukset ovat ihmistä eivätkä luontoa itseään varten.