tiistai 30. kesäkuuta 2015

Tulvakonnanlieko

Liekokasvien sukuhaaraan kuuluvista lajeista seitsemän elää Suomessa. Niistä vähäisimmän kokoinen ja toiseksi harvinaisin on tulvakonnanlieko (Lycopodiella inundata). Lajin luontaisten habitaattien, siis alkuperäisen suoluonnon kuihtuessa se lienee taantunut ainakin Etelä-Suomessa. Maanlaajuisesti tulvakonnanlieko on lähes uhanalainen, silmälläpidettävä laji. Esimerkiksi monilta tienoilta Pirkanmaalla se näyttää puuttuvan ihan kokonaan. Viime viikolla pääsin onnekseni tutustumaan tähän harvinaiseen kasviin Orivedellä.

Retkeilykasvio mainitsee tulvakonnanlieon yhdeksi elinympäristöksi ajoittain kuivahtavat hiekkapohjaiset lätäköt. Tämän kaltaiselta sijaishabitaatilta löysin itsekin lajin uuden esiintymän. Paikka on Orivedellä Naappilassa radanvarren kivilouhimo, joka on jo ennestään tunnettu monien kasvierikoisuuksien majapaikkana. Kun kallioon on joskus louhittu ammottava kuoppa, pohjalle jää kiviaavikkoa, jonka kasvit hyvin hitaasti valtaavat takaisin. Tiukaksi ja läpäisemättömäksi jyräytyneelle sepelipohjalle saattaa kertyä vettä ja pysyvää kosteutta, mikä jo riittää elättämään joitain äärimmäiseen niukkuuteen sopeutuneita kasveja. Pyöreälehtikihokki, jonka tavallisesti tapaa vain rahkasammalmättäässä, viihtyi laajaltikin märässä mutta hedelmättömässä kivimaassa, koska on lihansyöjä. Tällaiselle valesuolle on jostakin itiölaskeumasta kotiutunut myös satamäärin tulvakonnanliekoa.

Tulvakonnanlieko (Lycopodiella inundata)

Oriveden radanvarren kasviharvinaisuuksista kauan tunnettu idänmasmalo saattaa olla hävinnyt. Jännittävä havainto kuitenkin, että vielä sähköjunien aikanakin radanvarsille levittäytyy monipuolista kiintoisaa kasvistoa. Ihan tavallisella ratavallilla viihtyy upea joukko hiekkaketojen lajeja, kuten ukontulikukka, pölkkyruoho, ruotsinpitkäpalko, lituruoho, mäkitervakko, kissankello, ketokeltto, karvaskallioinen ja ahokissankäpälä sekä aivan erityisesti metsänätkelmä -- kasvi jota muhkeana pensaana täydessä kukinnan loistossa ei voisi mitenkään kuvitella täysin luonnonvaraiseksi.

lauantai 6. kesäkuuta 2015

Himalajankiurunkannus

Elävän kasvikokoelman kartuttaminen on nautinnollinen harrastus. Perennojen keräileminen jopa kutkuttava. Vähitellen mielenkiinto isojen puutarhaketjujen taimiapöytiä kohtaan laimenee. Liian tavallisia ja tylsiä, alkuperättömiä. Ei vain itse kasvi vaan myös sen tarina on keräilijälle tärkeä. Jälleen kesän alussa on suuri ilo seurata, kuinka itse kasvatetut uudet lajit avaavat ensi kertaa kukkansa. Viimekesäiset istutukset kiittävät hoidosta ja huolenpidosta. Parhaillaan esimerkiksi sievät unelmatädykkeen (Veronica gentianoides) ja toukoheidinkukan (Cortusa matthioli) kukinnot.

Suurin mielenkiinto, jopa hämmennys, kohdistuu niihin kasviaarteisiin, joita en koskaan ole kylvänyt taikka istuttanut. Ne eivät ilmaannu tyhjästä vaan historiallisen puutarhan maakerroksiin aika päiviä sitten säilöytyneistä siemenistä. Paperipussissa siemenet saattavat vanhentua kolmessa vuodessa, mutta maan uumenissa monien perennansiementen itävyys näyttäisi säilyvän vuosikymmeniä. Tässä tapauksessa puhutaan ainakin 80, jopa sadasta vuodesta. Siemenpankin talletukset erääntyvät aina silloin, kun kuopaisen maata oikeasta kohdasta.

Erityisesti yksi paikka puutarhassa on antanut lukuisia upeita, kerran jo kadonneita lajeja. Aina vuosittain sen jälkeen kun hävitin vadelmat ja vuohenputket. Juuri vuosi takaperin laajensin myllerrettyä maa-alaa. Sille ilmestyi siemenpankista päivänkakkaraa, akileijaa, ukonhattua, lupiinia, orvokkeja, siperianunikkoa ja ruotsinpitkäpalkoa sekä kaksi mysteeritainta. Tunnistin ne jossain vaiheessa kiurunkannuksiksi, mutta tarkempi määritys jäi vielä avoimeksi. Tänä keväänä kiurunkannusarvoitus alkoi ratketa, kun kukinto tuli näkyviin. Himalajankiurunkannuksen (Corydalis ophiocarpa) kukat ovat pienet kuin peltoemäkillä, tosin toisen väriset, kellertävän punareunaiset, ja kukintokin selvästi emäkkimäinen, yksirivinen terttu, harva verrattuna peruslajeihin pysty- ja jalokiurunkannukseen.

Himalajankiurunkannuksen (Corydalis ophiocarpa) kukinto muistuttaa enemmän sukua Fumaria kuin Corydalis.

Himalajankiurunkannus on aika jännittävä lisäys kokoelmaani, ja sillä on tarinansa. Onko sitä viljelty hetkellisesti vai pidemmän ajan edellisen puutarharenessanssin aikaan, en saa enää selville. Sitä tuskin kasvaakaan kovin monessa lähistön puutarhassa eikä myydä monellakaan taimistolla. Sekin on nyt selvinnyt luopioislaiseksi perinneperennaksi, vaikka vähän hullulta kuulostaakin.


Himalajankiurunkannuksen lehdystö on terve ja reheväkasvuinen.