Vuoden kasvit

Kasvivuosi 2013 kurkottaa kohti loppuaan. Mennyt kausi oli jälkeen ajatellen niin antoisa, että on todella paikallaan palata vielä sen huippukohtiin. Kasvipuuhasteluni keskittyivät aiempaa enemmän puutarhakasvien keräilyyn ja tunnistamiseen, niinpä luonnonkasvien tutkailu on ajallisesti joutunut vähemmälle. Retkikohteina tällä saralla olivat muun muassa Pälkäneen Luopioisten puolisko, Vantaa ja Naantali. Vähästäkin paneutumisesta huolimatta saalis on ollut aika muikeaa. Lähes selittämättömältä tuntuu, miten osumatarkkuus on noin kehittynyt ensimmäisten vuosien yli-innokkaista ajoista.

Varhain jalkeille
Ei pitänyt viime kevät hoppua. Silti täsmälleen ajoitetun lähtökiihdytyksen ansiosta pääsin ottamaan varaslähdön kasvikauteen ja kuvaamaan ensimmäistä leskenlehteä (Tussilago farfara) jo talviseen aikaan, tarkalleen 25.3., vain muutaman päivän viime vuotta myöhemmin. Maaliskuun pakkasissa keväänmerkit olivat sen verran kortilla, että jopa eteläinen lehdistö tarttui vinkistä epätavallisesti kasviaiheeseen:
http://metro.fi/paakaupunkiseutu/uutiset/kevaan_ensimmainen_leskenlehti_loytyi_katso_kuva/

Kotinurkat tutuiksi
Aina toisinaan kuvittelin jo nähneeni kaikki kotitonttini putkilokasvit, mikä sitten osoittautui vain utopiaksi. Menneen kesän tulos olikin peräti neljä uutta luonnonkasvin määritelmään osuvaa lajia Rautajärvellä. Aivan huipputapaus oli Rautajärven laitumelta löytynyt, valtakunnassa uhanalainen etelänhoikkaängelmä (Thalictrum simplex ssp. simplex), jonka löydöstä raportoin heinäkuussa. Kesän tuorein heinä oli mäkikattara (Bromus hordeaceus) ja oudoin tapaus rauhoitettu lehtoneidonvaippa (Epipactis helleborine) omassa puutarhassa. Syksyn väriläiskänä oli mongolianvaahteran (Acer tataricum ssp. ginnala) vesa metsässä. Lisättäköön tähän että törmäsin sittemmin odottamatta lehtoneidonvaippaan myös Hattulassa - Kasviatlaksen viime tiedot kasvista siellä ovat yli sata vuotta vanhoja, vaikka Hämeen rehevillä lehtomailla ollaankin.

Pysyvää on muutos
Puutarhakarkulaisista jyräävät Rautajärvellä (jättipalsamin, Impatiens glandulifera, lisäksi tietysti) eräät puuvartiset lajit. Esimerkiksi vuorijalavan (Ulmus glabra), aitaorapihlajan (Crataegus grayana) sekä siperianpihdan (Abies sibirica) laajenevasta elinpiiristä kertyi uusia havaintoja. Muista kasveista ehkä jännin leviäjä tänä vuonna oli soratulokas ketotuulenlento (Filago arvensis).

Satunnaista eksotiikkaa
Satunnaiskasvien metsästys on aina yhtä seikkailua ja löytämisen riemua. Vantaan Tikkurilassa tapasin kesällä joutomaalta viimein kelta-aulion (Abutilon theophrasti), alkujen lounaisaasialaisen kauniin keltakukkaisen "rikkaruohon". Vähän myöhemmin samassa kaupungissa ihmettelin vanhan maankaatopaikan kirjavaa kasvistoa liperistä (Levisticum officinale) maa-artisokkaan (Helianthus tuberosus) ja törmäsin uuteen karkulaiseen, otahämähäkkikukkaan (Cleome hassleriana). Se on puutarhan ryhmäkasvina tuttu, mutta villinä hyvin satunnainen erikoisuus, Kasviatlas merkitsee sen kahteen paikkaan Suomessa. Erikoisenmuotoisin kukin erottuva Cleomaceae-heimon laji on kotoisin niinkin kaukaa kuin Etelä-Amerikan keskiosista.

Kiehtova tuulahdus menneen ajan kasvimaailmasta oli Naantalin vanhassa kaupungissa kukkinut kylämalva (Malva pusilla). Kylämalva noussee pinnalle enää niin harvoin, että sen näkeminen on todellista onnenkauppaa. Edellinen vahvistettu havainto täältä oli 1940-luvulta. Samalle retkeille osui myös jokunen muu harvinainen vanhan kulttuurin kasvijäänne sekä huomiota herättävinä valkeina mattoina kukkinut juovakannusruoho (Linaria repens), purjelaiva-ajan matkalainen. Mainittava tapaus on myös Pälkäneellä harvinaisen karkulaisen rataneidonkielen (Echium plantagineum) havainto, josta kirjoittelin elokuussa.

Orkidea puutarhassa

Kummalliset kasvilöydöt kotinurkissa, Luopioisten Rautajärvellä, eivät ota loppuakseen. Tänään en lähtenyt edes pihaa edemmäs, kun löysin lehtoneidonvaipan uuden sijainnin.

Jälleen oli vain pakko uskoa näkemänsä todeksi. Rauhoitetun ja harvinaisen kämmekkäkasvin yksi kukkinut verso puutarhan reunalla, alle 20 metrin päässä asuintalosta. Mutta kuinka ihmeessä se siinä voi kasvaa?

Luopioisten alue Hämeen lehtokeskuksessa on lehtoneidonvaipan esiintymiselle suosiollista seutua, mutta on se täälläkin harvinaisuus muutamien lehtojen kasvistossa. Lähimmät aiemmin tuntemani kasvit eivät sentään elä kaukanakaan, 1-1,5 kilometriä etelämpänä Rautajärven Kourasaaressa ja Varsasaaressa on molemmissa todella vankat esiintymät. Näissä kasvupaikat ovat aika erikoisia, sillä neidonvaippoja versoo tiheästi metsitettyjen peltotilkkujen varjoisilla pohjilla. Vähän samanlaiselle häiriöbiotoopille laji on nytkin lennähtänyt, eikä lehtoneidonvaippa taida edes kasvaa ihan koskemattomissa lehtometsissä. Silti vain ihmettelen, että laji voi viihtyä jopa puutarhassa, siperianhernepensaan alla, suikeroalpien ja puistolemmikkien välissä. Kasvin leviämisreitti tuntuu arvoitukselliselta, ja erikoisesti eksyminen juuri siihen paikkaan. Leviävätkö sen mikroskooppiset siemenet kerralla kilometreittäin tuulen viemänä? Minne kaikkialle muualle lähistöllä saarten orkideat ovat ehtineet kylväytyä? Kaiken lisäksi leviämisprosessin on täytynyt tapahtua jo aikoja sitten, sillä eräs kirja sanoo lehtoneidonvaipan kasvun siemenestä kukaksi kestävän yli vuosikymmenen.

Jotkut luonnosta törkeästi piittaamattomat vandaalit keräilevät rauhoitettuja luonnonvaraisia kämmekkäkasveja, jopa Suomessa, siirtääkseen niitä puutarhoihin. Minun ei edes tarvitse ryhtyä moisiin laittomuuksiin, sillä rauhoitetut orkideat tulevat itse luokseni!

Lehtoneidonvaippa (Epipactis helleborine) on yllättävä lisä pihakasvistoon.

Ratamoneidonkieli alias piiankieli

Luonnonkasvien perässä varta vasten tehdyt löytöretket ovat jääneet kovin vähiin kesän aikana, ainakin maaseudulla ollessa. Kun nyt sitten kerran tulin lähteneeksi, valikoitui kohteeksi mielipaikkani, sellaiset maaläjä- ja joutomaat, jotka saattavat palkita kaiken uuden etsijän muuta maastoa vähemmällä vaivalla. Joillekin näille paikoille vain sattuu joka vuosi yhä uusia kasveja, joista napsia vaikka huippuhavaintoja kasvistuslokeihin. Juuri Luopioisissa ei tosin näitä paikkoja ole järin monta. Kirkonkylällä käväisin pikaisesti yhdellä kentällä päätien ja Vohlisaarentien risteyksen tuntumassa, jonne oli kipattu sekalaisia maa- ja risukasoja. Vain pieneksi poikkeukseksi kaikessa mitäänsanomattomassa ponkaisi yksittäinen sinikukkainen lemmikkikasvi. Nappasin kuvan joutaakseni häipyä. Vasta vähän myöhemmin rupesin pohtimaan kasvin identiteettiä.

"Eihän se olekaan raunioyrtti eikä rasti, joita täällä päin löytyy karheavartisista ja torvikukkaisista lemmikkikasveista. Neidonkielikö? Habitus ei vain ole lähelläkään niitä kyläneidonkieliä, joita yhä useammin ja useammin näkyy tienreunoilla pikkuisen etelämpänä. Entä se toinen Echium-laji, joka on kyllä tosi harvinainen?"

Neidonkielen tyypillinen kukka.

Oli palattava tarkistamaan. Sininen kukka on selvästi vastakohtainen (ei siis säteittäin symmetrinen), mikä jo rajaa pois kaikki muut lemmikkiheimon lajit paitsi neidonkielet. Teriössä on pitkiä ohuita karvoja lähinnä suppilon kulmissa ja reunoissa. Heteistä kaksi on muita pidempiä. Määritys varmistunut, ratamoneidonkieli!

Ratamoneidonkieli (Echium plantagineum), toisinaan myös piiankieli, on jostain Euroopan suunnasta kotoisin oleva yksivuotinen lemmikkikasvi, jota myös kesäkukkana viljellään. En ole sitä koskaan puutarhoissa nähnyt, mutta laji näyttää kuuluvaan usean siemenliikkeen valikoimiin. Kovin perinteinen koristekasvi se ei liene tai on muuten myöhäisvilliintynyt. Kasviatlaksen 2012 yhdeksästä havaintopisteestä kahdeksan on 1990-luvulta alkaen. Jonkun puutarhassa kasvi on päässyt siementämään tarpeeksi levitäkseen omille teilleen. Toisaalta mitä luultavimmin satunnaiskasvina ratamoneidonkieli on hävinnyt jo ensi vuodeksi.

Ratamoneidonkieli (Echium plantagineum). Luopioinen kk. 8/2013.

Hoikkaängelmä

Kokea se epätavallinen hetki, kun läpikotaisin tuttua maastoa lampsiessaan törmää ihan yhtäkkiä erikoiseen, odottamattomaan ja kertakaikkisesti räjäyttävään kasvilajiin. Niin siinä suunnilleen kävi, kun löysin uuden lajin umpitutulta niityltä Luopioisissa Rautajärvellä.

Aluksi poimin heinikon seasta pienet räpylännäköiset ängelmän lehdykät.

"Hmmm, kuiva niitty, siis sopimaton paikka keltaängelmälle ...jota kyllä kasvaa muutaman sadan metrin päässä. Mikä muu ängelmä kasvaa Etelä-Hämeessä, laidunniityllä? Lehdykät ovat ehkä vähän keltaängelmää suipompia, varma määritys kyllä vaatii vielä kukkia. Voiko se olla, voiko se olla? Kas, tuossa vieressä onkin täysin kukkiva kasvi, useamman vaaksan korkea, mutta ei vain hentona erotu hyvin taustastaan. Ison kukkaröyhyn pienissä kukissa nuokkuu pitkiä violettivartisia heteitä. Sehän todella on hoikkaängelmä!"

Sitten tuuletin.

 Kehälehtien pudottua hoikkaängelmän kukissa näkyvät lähinnä heteet:

violetit palhot ja keltaiset ponnet.

Kasvupaikka Rautajärven niityllä on kyllä arvokkaaksi tunnustettu perinnebiotooppi, mutta niin merkittävän kasvin kuin hoikkaängelmän (Thalictrum simplex) uusi esiintymä tuntuu itselleni pieneltä sensaatiolta. Olenhan sentään aiempina vuosina kiertänyt, välillä kontannutkin, laitumen läpi ja ympäri kymmeniä kertoja kasvien perässä. Sitä ennen saman niityn kasvisto on myös syynätty erittäin tarkasti perinnebiotooppikartoituksessa (v. 1996) ja Suomen ympäristökeskuksen tutkimuksessa (2000-2006). Näissä tutkimuksissa on jo havaittu myös useat tällä hetkellä erittäin vähälukuiset harvinaisuudet (mm. keväthanhikki, nurmilaukka, ketonoidanlukko), muttei silti hoikkaängelmää. Itse olen tätä ennen löytynyt vain pari harvinaisempaa lisälajia, kevätkynsimön ja hiirenhännän, joita varhain kuihtuvina olisi mahdotonta havaita enää keskikesällä.

Hoikkaängelmän alalajeista kasvaa Suomessa kaksi, joista kaikki Etelä-Suomen kasvit kuuluvat ilmiselvästi nimialalajiin, etelänhoikkaängelmään (Thalictrum simplex ssp. simplex). Fantastista löytöä korostaakin se, että alalajin uhanalaisuudeksi on arvioitu vaarantunut, VU (Punainen kirja 2010). Koko Suomessa uhanalaisluokkiin kuuluviin kasveihin ei totisesti täällä päin joka paikassa törmää, paitsi ehkä ormioon Kukkian pääaltaan rannoilla. Retkeilykasvion kartan mukaan etelänhoikkaängelmä on Etelä-Hämeen maakunnassa yleinen muinaistulokas. Kasviatlaksen kartta taas osoittaa, että esiintymät keskittyvät suurimmaksi osaksi Päijät- ja Kanta-Hämeeseen akselille Iitti-Nastola-Lahti-Hollola-Asikkala-Hämeenkoski-Lammi-Tuulos-Hattula-Kalvola-Hämeenlinna. Jos tarkastelee vain Pirkanmaata, ei hoikkaängelmä-paikkoja ole vuoden 1950 jälkeen löytynyt montakaan: Ylöjärvi, Siivikkala ja Keijärvi; Pälkäne, Kärväntälä; Tampere, Teisko; Vammala, ratapiha. Maakunnan havaintojen mediaani sijoittuu selvästi viime vuosisadalle, mikä kielinee myös hoikkaängelmän taantumisesta. Toisaalta lyhyin matka Rautajärveltä aiemmin tunnetuille hoikkaängelmille Padasjoen Vesijaolla ei ole enempää kuin 20 kilometriä.

Vielä yhtenä etelänhoikkaängelmän hienouksista voi mainita, että sitä pidetään muinaistulokkaiden joukossa erityisenä arkeofyyttinä, jonka esiintyminen saattaa heijastelella hyvin vanhoja kulttuurikerrostumia (Aimo Nummi, Tuluskivi 2004). Löytyipä jälleen yksi kasvilaji lisää, mäkikauran, pölkkyruohon ja nurmilaukan lisäksi, osoittelemaan seudun vanhimpia asuinsijoja.

Hoikkaängelmä (Thalictrum simplex).

Perunakellari

Pientä peltoa kiertävän metsän katveessa lymyää vanha perunakellari. Ylhäältä katsoen rakennusta on mahdotonta huomata, se on hukkunut rehevän kasvillisuuden alle. Vähän alempaa rinteestä, puiden alta löytyy kuitenkin sisäänkäynti. Matalan oviaukon ylle köynnöstävät tiheät taikinamarjakimput ja saavat sen näyttämään vähän kuin viidakon kadonneen temppelin portilta, vähän kuin jossain elokuvassa. Itsensä sisään kampeaminen ovenraosta kosteaan ja pimeään kellariin on jo yksi seikkailu. Sen perällä on isohko ja korkea huone, luonnonkivistä ja kalkkilaastista taidokkaasti holvattu. Milloin täällä on mahdettu säilyttää viimeksi perunoita talvivarastossa? Tuskin vuosikymmeniin, mutta varmaan ehkä vielä viime sotien jälkeisenä pula-aikana.

Seinillä kiipeilee paljon pieniä hämähäkkejä, lukkeja, sääskiä, muutama lehtokotilokin. Kivien saumoihin on työntynyt kasvien juuria rapauttaen hitaasti taidokkaan muurarintyön. Osa niistä näyttää aivan lankamaiselta jäkälältä. Takaseinälle kajastaa ohut valokeila ulkoa tuuletusaukon kautta. Ja siinä kasvaa myös sammalta. Vihreitä kasveja lähes ikuisessa pimeydessä! Voin vain ihmetellä, että jokin yhteyttävä eliö selviytyy tuossa, missä ainoana valona on melkein neulanreiästä kuultava hajavalo. Muutoin kasvualusta onkin sammalelle optimaalinen, kalkkipitoista kiveä ja tasaista kosteutta läpi vuoden. Kosteus tiivistyy kameran linssiin ja poistun. En vielä tiedä, minkä lajin olen löytänyt, mutta palaan määritysoppaan kanssa.

Vihreää pimeässä. Luopioinen, Rautajärvi.

Lokkikivi

Keskellä hämäläistä järvenselkää jököttää isohko lohkare. Kiven pintaa verhoaa enimmäkseen kirjava joukko pieniä rupijäkäliä. Ne ovat todella ääriolosuhteiden sieniä, leväasukkiensa puolesta hivenen kasvejakin, ja kestävät avaran kiven kovat olot, kesällä paahteen, säteilyn ja kuivuuden, talvella tuulen ja pakkasen ilman lumisuojaa. Kiven päällä on pieni kolo, jossa lokki pesii ajoittain. Vanhoista pesätarpeista on kertynyt juuri sen verran humusta, että muutama putkilokasvikin on asettunut vesistön ympäröimän kiven eliömaailmaan. Siinä kasvavat pihatatar, kylänurmikka, jauhosavikka ja pelto-orvokki. Ensiksi mainittu on vielä epätavallisen kookaskin, sillä typen runsaus kuuluu erikoisen kasvupaikan harvoihin etuihin. Jos kesä olisi kuiva, kasvit olisivat paahtuneet ruskeiksi jo heinäkuuhun mennessä. Talven yli nämä yksivuotiset sinnittelevät lumettomalla kivellä vain pieninä siemeninä.

Mutta miten kasvit ovat levinneet tänne, yli järven? Pihatattaren, kylänurmikan, jauhosavikan ja pelto-orvokin siemenet ovat pieniä kovia pähkylöitä, joilla ei ole lenninhaivenia tai muita erityisiä leviämiskommervenkkejä. Lokeilla on tapana norkoilla keväisin ennen pesimäaikaa vastaäestetyillä pelloilla, mistä rikkakasvin siemeniä on tarttunut niiden jalkoihin. Toisinaan lokin asuttamilta kiviltä löytyykin jopa viljelykarkulaisia, kuten tomaattia tai maksaruohoa.

Lintujen merkitystä kasvien levittäjinä ei voi mitenkään väheksyä.

Luopioinen, Kukkia, Läyliä. 6.7.2013.

Limenitis populi

Eleganttia ja harvoin näkemääni perhosjättiä, haapaperhosta, olen saanut viime päivinä ihailla ihan omassa pihassa. Se ei ole vain yksi Suomen suurimmista päiväperhosista vaan myös ehdottomasti kauneimpia, sinipunaisten väritehosteiden kirjomine tummine siipineen ja erikoisine aluskuvioineen. Otus on vilkas lepattelija, vasta muutaman kuvausyrityksen jälkeen se asettui pieneksi hetkeksi aloilleen salamavalon alle. Niin tämä yksilö kuin sen lajitoveritkin ovat mieltyneet lämpimiin sorapintoihin.

Itselleni haapaperhonen on todellinen harvinaisuus, sillä viimeksi olen huomannut sen viisi vuotta sitten. Toisaalta laji on perhostutkijoiden mukaan yleisempi muualla kuin Pirkanmaalla. Ehkäpä perhosniittyjä kahlaamalla ja hyvällä lykylläkin tyylisiiven voisi tavata vähän tiheämmällä aikavälillä. Merkityksellistä, että perhosen esiinlento oli tänä vuonna myös varsin aikainen. Sekin on osannut nauttia alkukesän lämpimistä ajoista.

Haapaperhonen, Limenitis populi. Luopioinen, 21.6.2013.

Edelleen talvi

Ihan tasan vuosi sitten löytyivät ensimmäiset kevätkukat, leskenlehdet. Nyt sen sijaan vastineena on hyytävä pakkanen ajoittaisella lumipyryllä kuorrutettuna. Kevään tuoksua saisi kyllä jo olla ilmassa mutta meteorologi on toista mieltä. Talvea pukkaa. Pienenä merkkinä kasvikauden alusta etelänruttojuuri työnsi Helsingissä muutaman kukkanupun esiin ulkoseinustalla jo helmi-maaliskuun vaihteen leutoina päivinä, mutta paleltui sittemmin.

Talvi on toisaalta aika kuollutta aikaa kasviharrastuksessa. Toisaalta talvellakin on mahdollista kokea jotain. Monena vuonna olen kevättalven lumisimpaan aikaan tehnyt talventörröttäjänbongaushiihtolenkin ja laskennut kerralla usean kymmenen eri lajin kuolleen rangan. Puiden talviaikainen havainnointi, talvidendrologia, on myös ihan oma talvikasvistuksen lajinsa. Ikivihreillä havupuilla neulasineen säilyvät tietysti useimmat tuntomerkit samoina ympäri vuoden. Talvikaljujen lehtipuiden latvusmuotojen vertailukin voi olla mielenkiintoista tai koettaa erottaa eri poppelilajeja silmun muodoista.

Ei talventörröttäjistä ja muista sittenkään ole iloa niin moneksi kuukaudeksi etteikö valkoisen vaihtumista vihreäksi odottaisi malttamattomasti. Keväättömyyteen saattaa vähän auttaa retket ympärivuotisiin kasvimaailmoihin. Kasvihuone- ja talvipuutarhoissa olen viime aikoina vieraillut ahkerasti, samoin isoissa puutarhakaupoissa tutkimassa siemenuutuuksia. Jotain jännää on toki löytynyt. Yhden saksalaisketjun valikoimissa on tarjolla erikoinen siemenpussi. Kasvaakohan tästä pikarililja vai revonhäntien sukulainen kukonharja vai jotain niiden väliltä?