Perinnebiotooppipäivä

Perinteisin tavoin hoidetut niityt ovat jälleen nosteessa. Kuluvana kesänä kartoitetaan uudelleen koko Suomessa vanhoja arvoalueita pitkän tauon jälkeen. Tämän ansiosta Rautajärven laidunniityillä isännöitiin 12.6.2018 perinnebiotooppikartoittajien koulutuspäivää, jonne saapui paikalle iso joukko innokkaita asiantuntijoita ympäri maan ely-keskuksia, aina Ahvenanmaalta Utsjoelle asti.

Maisema kaikkine elementteineen, hakamaan vanhat puut, pylväskatajat, paahteiset ketolaikut, kivenlohkareet ja ikivanhat kivijalat, loivat monelle mieleenpainuvan kuvan laitumista. Arvotekijöitä summatessa nousi esille ajatus, että Rautajärven laitumet voisi olla nykyisellä mittapuulla korkeimpaan luokkaan eli koko Suomen laajuudessa arvokkaisiin alueiseen nostettava perinnebiotooppikokonaisuus.

Maanomistajan edustajana päästiin kertomaan paikan monisatavuotisesta maankäytön historiasta ja esittelemään sen ainutlaatuista kasvimaailmaa. Vuosien tarkkailun perusteella alueen kasvisto on kartoitettu hyvin yksityiskohtaisesti ja luetteloitu lajisto on kasvanut enää vähän edellisen yhteenvedon jälkeen (ks. 2014). Harvinaisempien lajien kasvukohtia kierrettäessä jouduttiin harmiksi toteamaan, että tämän kevään loputon kuivuus on jo ehtinyt paahtaa kaikki matalimmat kevätkasvit näkymättömiin. Myös ketonoidanlukkokummulla yksilömäärä on jäämässä koko 2010-luvun seurannassa kaikkein pienimmäksi. Lukuisten huomionarvoisten kasvilajien tuntomerkkejä opeteltiin ja kerrattiin sekä niittyjen kasvupaikkatyyppien luokittelua pohdittiin.

Asiantuntijajoukko vielä yhdessä kasassa.

Avoin järvenrannan luhtaniitty on luontotyyppien harvinaisuuksia.

Kalliokedolla elämä alkaa olla vähän liiankin kuivaa.

Silmälläpidettävän kesämaitiaisen (Leontodon hispidus) lehtiruusuke löytyi muun kasvillisuuden kätköistä.

Jäkin (Nardus stricta) tunnistamista sormituntumalla testattiin.

Talvea bongaamassa

Sydäntalvella luonnonvaraisten ruohojen ja heinien maanpäälliset versot ovat suurimmaksi osaksi kuolleet. Oma poikkeuksensa ovat toki ne lukuisat lajit, joilla on lähellä maanrajaa vihreänä talvehtivia lehtiä ja ruusukkeita. Kuitenkin se, mitä näistä maisemassa vallitsevana tähän aikaan näen, on talventörröttäjät.

Pajuasteri

Kasviruudulta 6813:3377 viimeksi löytynyt uusi kasvilaji on pajuasteri (Aster x salignus, synon. Symphyotrichum x salignum). Laji tai oikeasti risteymä ei ole odottamaton, sillä se kuuluu Suomessa leviäviin vieraslajeihin. Pajuasteria olen tavannut myös lähistöllä Luopioisissa aiempina vuosina ojanvarsissa, joihin se on hypännyt vierestä jostain vanhasta pihasta.

Tämä esiintymä on kyllä tietyllä tavalla erityinen, koska löysin sen heinikosta viljelemättömältä pellolta, jonka naapurissa ei ole kenenkään puutarhaa. Pajuasteri oli versonnut jo pieneksi kasvustoksi, joka on arviolta muutaman vuoden ikäinen ja tulkittavissa selvästi kaukolevinneestä siemenestä syntyneeksi. Samalla neliökilometrillä ei ole pajuasteria viljeltynäkään, vain syysasteria.

Aster x salignus. Luopioinen, Rautajärvi 20.9.2015.

Pajuasteri tuottaa syysasterin (Aster novi-belgii) ja säiläasterin (Aster lanceolatum) risteymänä fertiiliä siementä. Erään lähteen mukaan sen siemen olisi suureksi osaksi itämätöntä. Sen leviämispotentiaali on kyllä huomioitava, sillä kasvin siemenet pystyvät vaeltamaan matkoja tuulessa leijuen kuin voikukalla. Jos vain ehtivät kypsyä syksyssä myöhäisen kukinnan jälkeen. Toisen samanlaisen puutarhakarkurin löysin samalla ruudulla muutama syksy taaksepäin, kanadanpiiskun (Solidago canadensis), jonka kasvusto vankistuu vuosittain kylän matonpesupaikan vieressä. Oletettavasti tulossa on se aika, alkuvakiintumisen jälkeen, jolloin molemmat mykerökukkaiset kylväytyvät itsenäisesti laajemmalle ja juurtuvat pysyvästi luontoon.

Solidago canadensis. Luopioinen, Rautajärvi 19.10.2011.

Takamaan aarre

Luonnonkasvit pystyvät kertomaan suuria tarinoita. Kestää silti aikansa oppia lukemaan kasvien tarinoita, sillä ne eivät avaudu kuin kirjan sivut vaan ennemminkin maltillisesti tulkiten. Hienoimpia ovat ne tarinat, jotka voivat kertoa jotain, minkä dokumentoitu historia on ehtinyt hukata.

Kartan paikannimi Takamaa ei nostata suuria odotuksia kasviston rikkaudesta. Kyseessä on metsäalue siellä jossain Sammalsuon ja Kaivokorven välissä, Luopioisten Rautajärvellä, Laipanmaassa, jonka kasvistosta kirjoitin paljon jokin vuosi taaksepäin. Takamaan paikalta on jo olemassa jonkinasteinen kasviston kartoitus vuodelta 2002 eikä siinä ollut mitään erikoista. Sain kuitenkin vihjeen maaston ainutlaatuisuudesta ja lähdin tutkimaan.

Takamaa tai Takamaantontti, kartasta riippuen, on vanha asuinpaikka keskellä metsää. Sen viereen ei ole edes raivattu puunkuljetustietä, mikä alkaa olla epätavallista Laipassa. Tuntemattomaksi jäävien uudisraivaajien voimannäytteenä on ja pysyy kymmeniä massiivisia kiviröykkiöitä. Sisukas on täytynyt olla hänen, joka on käsivoimin kuokkinut viljelyksensä kiviseen maahan keskellä synkeää erämaata. Dokumentoitua historiaa Takamaasta ei ole paljoa olemassa. Vuoden 1942 pitäjänkarttan mukaan kivikasojen sijoilla on ollut "viljelyksestä jätetty laidun" ja Rautajärven suunnalta johtava metsäpolku. Ei enää rakennuksia tai muuta. Vanhemmat lähteet kertovat, että Takamaalla on ollut vielä ainakin 1800-luvun loppuun asuttu torppa.

Luultavasti kaskenpolton seurauksena Takamaalta löytyy yhä vanhaa lehtimetsikköä, komeaa haavikkoa, koivikkoa ja harmaalepikkoa. Ympärille levittäytyy runsaasti sananjalkaa ja niittykukkia kasvavaa ahomaista niittyä, jollaista ei oikeastaan ole enää missään. Panin merkille joidenkin erityisesti vanhoille kaskiahoille ominaisten kukkien paljouden. Huhtakurjenpolvikin voisi näyttäytyä, ellei kesäilma olisi sille epäsuotuisa tänä vuonna.

Avohakkuu maanmylläyksineen on herätellyt tässä kohtaa kiintoisalla tavalla lisää kulttuurikasvien kirjoa, joka on niin syrjässä kuin Laipanmaassa varsin poikkeuksellinen. Yksivuotisten peltorikkaruohon ja villakoiden massat ovat hakkuuaukoissa ihan tavallisia, rikkaat kukkaniityt eivät. Takamaan niittykasveja ovat muun muassa nurmikaunokki, ketoruusuruoho, ahonurmikohokki, mäkitervakko, päivänkakkara, kissankello, tuoksusimake, hopeahanhikki ja ukontulikukka. Yksikään kasveista ei yksinään ole seudulla harvinainen, osa lajeista lienee kyllä nykyhetkellä taantuvia ja väistyviä. Osasin jo odottaa jotain harvinaista ja löytyikin. Upea esiintymä silmälläpidettävää kesämaitiaista kasvaa niityllä vanhan puuston kainalossa!

Kokonaisuutena näin monilajinen niittykasvien esiintymä on paikallisesti arvokas olipa se perinteisessä maalaismaisemassa tai ihan perämetsässä. Joskus menneisyydessä Takamaan metsissä on käyskennellyt karja kesälaitumella, sen voin aika elävästi kuvitella. Nyt maisemaa hoitavat laiduntavat hirvet.

Soikkokaksikko

Soikkokaksikon viime näkemästä on vierähtänyt jo jokin vuosi aikaa. Kun selaan blogiani taaksepäin, näyttäisi neljä vuotta menneen. Kotinurkillani Rautajärvellä ei kasvista ole ollut sen enempää uusia kuin vanhojakaan havaintoja. Mielessäni olen luokitellut kasvin sellaisiin vaateliaisiin harvinaisuuksiin, joten löytäminen juuri täältä on enemmän epätodennäköisen puolella. Toisaalta olen aikoja sitten päätellyt, että on yksi metsä, seudun rikkainta lehtoa, josta se löytyy, jos on löytyäkseen. Monet kerrat retkeillessäni olen pitänyt silmällä tätä harvinaista kämmekkää. Muistan vielä sen, kuinka joitain vuosia sitten juhannuksena sateessa rymysin juuri samassa metsässä kämmeköiden perässä. Ja kastuin sillonkin litimäräksi kuten tänään. Valkolehdokkeja tuolloin löytyi paljon mutta nytpä ei. Löytyikin kauan niin kauan etsitty soikkokaksikko.

Ensin yksi kukkiva vana. Sen juurella kukattomia lehtipareja. Sitten näkyi useampikin kukallinen yksilö. Aivan elinvoimainen esiintymä siis eikä vain yksinäinen harhailija!

Luulen että soikkokaksikko samankaltaisensa valkolehdokin tapaan kuuluu sellaisiin kasveihin, kuten ehkä valtaosa Suomen orkideoista, joiden kukkiminen ja jopa versoaminen eri vuosina on erikoisen oikukasta. Totta kai pähkäilen taas jälleen kerran selitystä sille, miksi jokin kasvi ilmaantuu äkillisesti paikkaan, jossa olisin voinut nähdä sen jo kymmeniä kertoja aiemmin. Vierailinko väärässä hetkessä vai väärässä sopukassa?

Kasvistoltaan hulppean rikkaassa lehdossa massiivinen kielokolonia muodostaa tiiviin lehvästön vaahteroiden alle. Varjoisalla reunalla puiden alla on päivälläkin puoliksi pimeää eikä kielo viihdy kuten ei juuri mikään muukaan ruoho. Tiheän lehtipuuston lähes kasvittomaksi varjostama lehtometsän pohja on jo hyvin liki tyypillistä lehtoneidonvaipan elinlokeroa. Näyttää siltä, että myös soikkokaksikko sienijuurineen viihtyy hyvin täällä.

Tulvakonnanlieko

Liekokasvien sukuhaaraan kuuluvista lajeista seitsemän elää Suomessa. Niistä vähäisimmän kokoinen ja toiseksi harvinaisin on tulvakonnanlieko (Lycopodiella inundata). Lajin luontaisten habitaattien, siis alkuperäisen suoluonnon kuihtuessa se lienee taantunut ainakin Etelä-Suomessa. Maanlaajuisesti tulvakonnanlieko on lähes uhanalainen, silmälläpidettävä laji. Esimerkiksi monilta tienoilta Pirkanmaalla se näyttää puuttuvan ihan kokonaan. Viime viikolla pääsin onnekseni tutustumaan tähän harvinaiseen kasviin Orivedellä.

Retkeilykasvio mainitsee tulvakonnanlieon yhdeksi elinympäristöksi ajoittain kuivahtavat hiekkapohjaiset lätäköt. Tämän kaltaiselta sijaishabitaatilta löysin itsekin lajin uuden esiintymän. Paikka on Orivedellä Naappilassa radanvarren kivilouhimo, joka on jo ennestään tunnettu monien kasvierikoisuuksien majapaikkana. Kun kallioon on joskus louhittu ammottava kuoppa, pohjalle jää kiviaavikkoa, jonka kasvit hyvin hitaasti valtaavat takaisin. Tiukaksi ja läpäisemättömäksi jyräytyneelle sepelipohjalle saattaa kertyä vettä ja pysyvää kosteutta, mikä jo riittää elättämään joitain äärimmäiseen niukkuuteen sopeutuneita kasveja. Pyöreälehtikihokki, jonka tavallisesti tapaa vain rahkasammalmättäässä, viihtyi laajaltikin märässä mutta hedelmättömässä kivimaassa, koska on lihansyöjä. Tällaiselle valesuolle on jostakin itiölaskeumasta kotiutunut myös satamäärin tulvakonnanliekoa.

Tulvakonnanlieko (Lycopodiella inundata)

Oriveden radanvarren kasviharvinaisuuksista kauan tunnettu idänmasmalo saattaa olla hävinnyt. Jännittävä havainto kuitenkin, että vielä sähköjunien aikanakin radanvarsille levittäytyy monipuolista kiintoisaa kasvistoa. Ihan tavallisella ratavallilla viihtyy upea joukko hiekkaketojen lajeja, kuten ukontulikukka, pölkkyruoho, ruotsinpitkäpalko, lituruoho, mäkitervakko, kissankello, ketokeltto, karvaskallioinen ja ahokissankäpälä sekä aivan erityisesti metsänätkelmä -- kasvi jota muhkeana pensaana täydessä kukinnan loistossa ei voisi mitenkään kuvitella täysin luonnonvaraiseksi.

Himalajankiurunkannus

Elävän kasvikokoelman kartuttaminen on nautinnollinen harrastus. Perennojen keräileminen jopa kutkuttava. Vähitellen mielenkiinto isojen puutarhaketjujen taimiapöytiä kohtaan laimenee. Liian tavallisia ja tylsiä, alkuperättömiä. Ei vain itse kasvi vaan myös sen tarina on keräilijälle tärkeä. Jälleen kesän alussa on suuri ilo seurata, kuinka itse kasvatetut uudet lajit avaavat ensi kertaa kukkansa. Viimekesäiset istutukset kiittävät hoidosta ja huolenpidosta. Parhaillaan esimerkiksi sievät unelmatädykkeen (Veronica gentianoides) ja toukoheidinkukan (Cortusa matthioli) kukinnot.

Suurin mielenkiinto, jopa hämmennys, kohdistuu niihin kasviaarteisiin, joita en koskaan ole kylvänyt taikka istuttanut. Ne eivät ilmaannu tyhjästä vaan historiallisen puutarhan maakerroksiin aika päiviä sitten säilöytyneistä siemenistä. Paperipussissa siemenet saattavat vanhentua kolmessa vuodessa, mutta maan uumenissa monien perennansiementen itävyys näyttäisi säilyvän vuosikymmeniä. Tässä tapauksessa puhutaan ainakin 80, jopa sadasta vuodesta. Siemenpankin talletukset erääntyvät aina silloin, kun kuopaisen maata oikeasta kohdasta.

Erityisesti yksi paikka puutarhassa on antanut lukuisia upeita, kerran jo kadonneita lajeja. Aina vuosittain sen jälkeen kun hävitin vadelmat ja vuohenputket. Juuri vuosi takaperin laajensin myllerrettyä maa-alaa. Sille ilmestyi siemenpankista päivänkakkaraa, akileijaa, ukonhattua, lupiinia, orvokkeja, siperianunikkoa ja ruotsinpitkäpalkoa sekä kaksi mysteeritainta. Tunnistin ne jossain vaiheessa kiurunkannuksiksi, mutta tarkempi määritys jäi vielä avoimeksi. Tänä keväänä kiurunkannusarvoitus alkoi ratketa, kun kukinto tuli näkyviin. Himalajankiurunkannuksen (Corydalis ophiocarpa) kukat ovat pienet kuin peltoemäkillä, tosin toisen väriset, kellertävän punareunaiset, ja kukintokin selvästi emäkkimäinen, yksirivinen terttu, harva verrattuna peruslajeihin pysty- ja jalokiurunkannukseen.

Himalajankiurunkannuksen (Corydalis ophiocarpa) kukinto muistuttaa enemmän sukua Fumaria kuin Corydalis.

Himalajankiurunkannus on aika jännittävä lisäys kokoelmaani, ja sillä on tarinansa. Onko sitä viljelty hetkellisesti vai pidemmän ajan edellisen puutarharenessanssin aikaan, en saa enää selville. Sitä tuskin kasvaakaan kovin monessa lähistön puutarhassa eikä myydä monellakaan taimistolla. Sekin on nyt selvinnyt luopioislaiseksi perinneperennaksi, vaikka vähän hullulta kuulostaakin.

Himalajankiurunkannuksen lehdystö on terve ja reheväkasvuinen.

Keväistä punaista

Keväät ovat varhentuneet nuoruudestani. Täällä lumet sulavat pois jo helmikuun puolella tai maaliskuun alussa viimeistään. Kohta sen jälkeen varhaisimmat krookukset ja lumikellot lämpimillä seinänvierustoilla työntävät kukkansa oikkuilevien kevätilmojen armoille. Monen vuosituhannen täällä asustaneet luonnonkasvit eivät ehkä ole yhtä uhkarohkeita vaan ovat oppineet lukemaan Suomen säätä ja varautumaan takatalven suureen todennäköisyyteen. Kevätsipulien eturintamasta on kohta kuukausi vierähtänyt, ja nyt pääsiäisenä löysin neljä kukkimaan ennättänyttä luonnonkasvia: leskenlehden, sinivuokon, lehtonäsiän ja kevätlinnunsilmän. Yllättävä löytö kieltämättä on kevätlinnunsilmä, sillä kirjatietojen mukaan sen pitäisi kukkia vasta toukokuussa.

Lehtonäsiä on aika poikkeuksellinen aniliininpurppurainen väriläiskä kevättalvisessa metsässä ja pensaaksi epätavalliseen aikaan kukkiva. Tarkoitan nyt toki hyönteispölytteisiä kasveja, sillä myös lepät ja pähkinäpensaat kukkivat juuri parhaillaan. Joskus mietin, mikä pölyttää näsiänkukan silloin, kun lentäviä hyönteisiä on vielä äärimmäisen vähän liikkeellä. Yhtä ainoaa vastausta ei paljastu. Kukassa sekä väri että tuoksu ovat selvästi pölyttäjien houkuttelemiseen tarkoitettuja ärsykkeitä. Keskimäärin kasvi pyrkii minimoimaan pölytyksen kustannukset ja siksi luonnossa ei koskaan ole kukkia, jotka olisivat samaan aikaan suuria, näyttävän värisiä ja voimakkaan tuoksuisia. Lehtonäsiän perättömien kukkien puhkeaminen suoraan rungolle vaikuttaa silmujen talvehtimisen ja viileän kukinta-ajan vaatimalta sopeumalta. Vähän myöhemmin keväällä, keltaisina kukkivat puutarhoissa Forsythiat eli onnenpensaat, joiden kukat puhkeavat ihan samalla tavalla rungolle. Niiden kukat ovat muodoltaan todella samankaltaisia lehtonäsiään verrattuna, vaikka suvut kuuluvat eri lahkoihin, näsiät ovat Malvalesta, onnenpensaat Lamialesta.

Lehtonäsiä (Daphne mezereum) metsän varhaisimpana kukkana. Luopioinen, Rautajärvi 5.4.2015.

Kasvikauden päätös

Kasvikausi voidaan julistaa päättyneeksi nyt kun maassa on syksyn ensimmäinen lumipeite. Mennyttä kautta voisin luonnonkasvien puolesta luonnehtia jälleen jännittäväksi. Vaikka en paljoa lähtenytkään muualle kalastelemaan, saalista kertyi. Ikuiselta tutkimusalaltani koordinaattiruudulta 6813:3377 Luopioisten Rautajärvellä löytyi poikkeukselliset 12 uutta luonnonvaraista tai luonnonvaraistunutta kasvilajia. Niiden lisäksi puutarhassa kaksi kauan kadonneena ollutta kasvia elpyi siemenpankista. Uusien lajien joukossa oli muun muassa alkuperäisiä, hienoja metsäkasveja: kevätlinnunsilmä ja ketunlieko, harvinaistunut niittykasvi: kesämaitiainen, paikallisesti leviämässä olevia rikkakasveja: kierumatara ja valkokarhunköynnös, lyhytikäisiä viljelykarkulaisia: isoauringonkukka ja sinimailanen sekä vielä joitain todellisia erikoisuuksia. Ihan kaikkea tätä en osannut odottaa viime keväänä, vain 1x1 kilometrin alalta ja yhden kesän aikana. Muutaman uuden kasvin esittelin kesän aikana. Muistakin voisin vielä kirjoitella jotain.

Kierumatara, Galium aparine. Luopioinen, Rautajärvi 11.10.2014.

Harmion (Berteroa incana) nimen etymologia johtanee sen harmahtavaan väriin. Harmakarvaisuus, ristikukat joissa puhtaanvalkoiset parihalkoiset terälehdet ja otakärkiset lidut olivat ne tuntomerkit, jotka kiinnittivät huomioni melko vaatimattomaan kasviin maantien sivustassa. Täällä harmio jäi selvästi matalakasvuisemmaksi kuin tyypillisimmillä kasvupaikoillaan, Etelä-Suomen kaupunkien kuivilla joutomailla, missä se kasvaa rotevavartiseksi pikkupensaaksi. Leviämistavasta yllättävän kauas maaseudulle ei ole varmuutta, mutta epäilen tukkipinojen siirtelyä. Edellisessä tienvarsikasviston tutkimuksessa kesällä 2011 harmio ei vielä kasvanut nykyisellä paikallaan. Vielä kolme sitten mainitsin samassa blogissa: "Harmiokin kasvaa vanhan Pälkäneen eri puolilla mutta Luopioisissa ei missään." Pysyvä kotiutuminen tienvarren erikoisuuden, pehmytmesiheinän (Holcus mollis), naapuriin ei taida silti olla odotettavissa.

Berteroa incana. Luopioinen, Rautajärvi 6.9.2014.

Verenpisara

Verenpisarat (Fuchsia) kuuluvat horsmakasvien (Onagraceae) heimoon. Suku on alkuperältään eksoottinen puu- ja pensassuku, joka on erittäin tunnettu koristekasveistaan. Lajimäärä on runsas muttei ihan valtava. The Plant Listin version 1.1 mukaan luonnonvaraiset verenpisarat luokitellaan 110 lajiin. Suurin osa niistä esiintyy Amerikan mantereella, Meksikosta Tulimaahan asti. Lisäksi Uudessa-Seelannissa ja Tahitilla kasvaa neljä lajia. Uuden-Seelannin erikoiset verenpisarat ovat korkeusvaihtelun ääripäitä, siellä kasvaa 15-metriseksi puuksi yltävä Fuchsia excorticata ja maanmyötäisenä varpuna suikertava Fuchsia procumbens.

Kääpiöverenpisara, Fuchsia procumbens (cult.)
Lajin kukka on pienuudestaan huolimatta erikoisen monivärinen.

Luonnonlajeja eli kasvitieteellisiä verenpisaroita ei juuri viljellä kaupallisesti, varsinkaan Suomessa. Niiden sijaan kasvatetaan lajistatuksensa hukanneita risteymälajikkeita, joita lienee tätä nykyä irrationaalinen lukumäärä. Lajikkeet ovat kantalajeihinsa nähden tyypillisesti tiheäkasvuisempia, usein lamoavia ja ennen kaikkea suurikukkaisempia. Siinä missä kasvitieteelliset lajit ovat yleensä pienikukkaisia, lajikkeet ovat usein moninkertaisesti suurempikukkaisia. Jalostus on tuottanut verenpisaroiden sukuun jopa uusia ominaisuuksia.

Verenpisarat on koristekasvikäytössä alun perin tunnettu monivuotisina huonekasveina. Sittemmin niiden arvostus on taantunut ja laajempi käyttö rajoittunut yksivuotisiksi ryhmäkasveiksi. Siinäkin muodossa ne ovat Suomen puutarhakaupoissa vuonna 2014 miltei täysin kukkamuodin ulkopuolella. Kuitenkin useat kaupunginpuutarhat ylläpitävät vanhoja runkoverenpisaroita, jotka ovat arvokkaimpia mahdollisia kesäkukkia. Verenpisaroiden haaste piilee niiden vaateliaisuudessa: runsas kukinta vaatii jatkuvaa hoitoa, verenpisarat eivät siedä paahdetta, niitä on kasteltava taajaan ja puutarhan sietämättömimmät tuholaiset kuten kirva, punkki, jauhiainen ja ripsiäinen rakastavat niitä vielä omistajaakin enemmän. Oikein pidettynä verenpisaran saa kyllä kukkimaan ryöppyävästi ja kuin loputtomasti.

Runkoverenpisara on näyttävä kukkapuu.

TFSE (Tunnistamaton Fuksiaa Syövä Elukka).

Oikeasti verenpisara sopii paljon paremmin monivuotiseen kasvatukseen kuin kertakäyttökukaksi, vaikka tällöin tuleekin lisävaivaksi talvetuksen järjestäminen. Viljelty verenpisara kukkii runsaasti vasta, kun vegetatiivinen kasvuvaihe eli versojen pituuskasvu on päättynyt kesällä, versokasvu osin puutunut ja kukkanuput muodostuneet uusien versojen latvoihin. Kukkaviljelijä blokkaa vegetatiivisen kasvun keinotekoisesti kasvunsäädekemikaalein ja myy kasvin kukkivana kevätkesällä. Kukkimaan pakotettu verenpisara kuitenkin palautuu herkästi versokasvutilaan, jolloin kukkiminen on toissijaista. Monivuotisena verenpisara saa kukkia luontaisen rytminsä mukaan.

Oman kokoelmani vapaasti versovat verenpisarat ovat juuri parhaimmillaan. Ne ovat toistaiseksi kaikki jalostettuja lajikkeita, palleroverenpisaroita (Fuchsia Hybrida-ryhmä) ja kyynelverenpisaroita (Fuchsia Triphylla-ryhmä). Näitä verenpisaroita katsellessa voi huomata monta morfologista yhtäläisyyttä lähisukulaisiin, horsmiin (Epilobium), joilla ei kai puutarhassa ole rikkakasvia kummempaa virkaa.

Verenpisaran lehti vertailussa lehtohorsmaan (Epilobium montanum).

Verenpisaran kukka on nelilukuinen, kuten kaikilla horsmakasveilla lukuun ottamatta sukua Jussiaea. Tyypillinen palleroverenpisaran kukka sijaitsee riippuvan, kukkaa pidemmän kukkaperän päässä. Jokseenkin epätyypillisesti kukassa myös verhiö on värikäs, mikä tekee jo avautumattomasta nupusta koristeellisen. Verhiö jakaantuu tähtimäisesti neljäksi sivulle aukeavaksi liuskaksi. Yksinkertainen tai kerrannainen terälehtikiehkura on osittain yhteenkasvanut verhiöön. Kukassa on kahdeksan hedettä ja niitä pidempi emi, jonka luotti on nuijamainen ja tahmea. Heteet ponsineen voivat olla kehän tapaan värikkäitä. Verenpisaran hedelmä on mehevälihainen marja.

Palleroverenpisaran (Fuchsia Hybrida-ryhmä) kukkia väripareineen.

Verenpisaran kukkamorfologiaa: 1) kukkaperä 2) kukkapohjus, sikiäin
3) kehä 4) hypanthium (kehän osa jossa teriö ja verhiö ovat yhteenkasvaneet)
5) verhiön liuska 6) terälehdet 7) heteiden ponnet 8) emin vartalo ja luotti.

Verhiön väri vaihtelee tavallisesti valkoisesta punertavaan ja punaiseen, teriön värejä voivat olla valkoinen sekä punaisen ja violetin eri sävyt. Väripareja yhdistämällä on luotu suuri joukko viehättävän näköisiä lajikkeita. Kyynelverenpisaralla kukat ovat yksivärisempiä. Niiden koristearvo perustuu erikoisen pitkään ja kapeaan torveen, joka on kukan hypanthium. Pitkän torven pohjalta yltää mettä juomaan harva pölyttäjä, kuten kolibri tai kiitäjäperhonen. Ilman pölytystä verenpisara ei tee fertiiliä siementä. Viljelyssä lisääminen käy siemenen sijaan latvapistokkaasta, jotka juurtuvat sopivassa kasvuvaiheessa helposti ja nopeasti, jopa viikossa.

Kyynelverenpisaralla (Fuchsia Triphylla-ryhmä) kukat muodostavat
tertun. Pienet terälehdet jäävät verhiön katveeseen.

Iltahelokki

Vasta illan hämärtyessä kesäyöksi koittaa iltahelokin (Oenothera biennis) aika. Päivänpaisteessa se näytti vain rupsahtaneelta tököttäjältä. Sen keltaiset kukat todella avautuvat vasta auringonlaskun maissa, kukkivat yön yli ja lakastuvat sitten, jo seuraavana aamuna. Päättymättömän pitkä kukintoterttu venyy kärjestään niin, että kukkia riittää viikkojen öiksi, joten ainutkertainen näky ne eivät ihan ole.

Iltahelokin kukinnan piirteissä on toisaalta pari kasvimaailman erikoisuutta. Yhden kukan (teriön) epätavallisen lyhyt elinikä, alle 24 tuntia, ja tapa ajoittaa kukkiminen kellonajan mukaan. Ajannäyttäjäkasveja on Suomessa joitain muitakin, kuten etelässä aika tavallinen piennarpukinparta. Ne kasvit, jotka sulkevat kukkansa kesken päivän, reagoivat kellonaikaa yleisemmin auringon ja pilvisyyden vaihteluun. Samaan aikaan kun iltahelokki avaa kukkansa, useammat kasvit rullaavat ne tiukasti suppuun yön ajaksi. Iltahelokin opposition selittää ilmeisimmin kilpailu pölyttäjähyönteisistä. Kesäyö kuhisee perhosia.

Oenothera biennis, Luopioinen, Rautajärvi 2.8.2014.

Rautajärven niittyjen kasvisto

Etelä-Hämeessä, Pälkäneellä, entisten Luopioisten alueella, Rautajärven kylässä, samannimisen talon ympärillä sijaitsee niittyjä ja luonnonlaitumia (kartta 1), joille on vuosisatoja kestäneen laidunnuksen, kulttuurikäytön ja monimuotoisen maisemarakenteen ansiosta muodostunut hyvin monipuolinen kasvisto. Laadin yhteenvedon näiden alueiden merkittävimmistä putkilokasvilajeista, jotta oikea tieto dokumentoituu virheellisen sijaan.

Kartta 1. Niittyjen sijainti.

Kartan alueet A ja C on huomioitu Pirkanmaan perinnebiotooppiselvityksesssä maakunnallisesti arvokkaana kohteena vuonna 1996 (Pirkanmaan perinnemaisemat: Alueelliset ympäristöjulkaisut 125). Tuolloin on havaittu kuusi sellaista kasvilajia, jotka on luokiteltu uhanalaisiksi tai Pirkanmaalla huomionarvoisiksi (julkaisussa taulukot 5.3, 5.4 ja 5.5.). Tämän jälkeen niityiltä on eri tutkimuksissa löytynyt runsaasti uusia lajeja ja kun myös kaikki alueet otetaan lukuun, julkaisun mukaan huomionarvoisia kasveja esiintyy 16 lajia, jotka ovat niityillä ja kedoilla kasvavia ruohoja. 1990-luvun jälkeen lukuisat perinnebiotooppien kasvit ovat edelleen taantuneet ja uhanalaistuneet sekä hoidetut alueet vähentyneet, joten Rautajärven niittyjen merkitys harvinaisten niittykasvien elinpaikkana lienee kasvanut.

Kartan niitty A on selvästi arvokkain ja sieltä löytyy eniten merkittäviä lajiesiintymiä. Alueen eteläpää on silmäänpistävästi ylitypettynyttä joutomaata, jota peittävät isonokkonen, hevonhierakka ja yksivuotiset kookkaat rikkakasvit. Kostean joenrantaniityn ja kivisen rinteen jälkeen se muuttuu pienruohoniityksi, jossa on ketomaisia laikkuja. Reunoilla on mänty- ja lehtipuuhakaa. Parhailla paikoilla pienruohoniitty on hyvin monilajista kukkaniittyä, jossa vallitsevien kasvilajien kirjo on lukuisa, muun muassa särmäkuisma, heinätähtimö, tuoksusimake, metsäapila, poimulehdet, kissankello, harakankello, ketoruusuruoho, ahopukinjuuri, ahomansikka ja huopakeltano. Suurin osa merkittävästä lajeista kasvaa niityn keski- ja pohjoispäässä puiden välissä olevalla kaistaleella ja viereisen Murronkulmantien reunalla hiekkaisella törmällä.

Perinteisen maankäytön luoma maisema.

Alue B on rehevää, ajoittain tulvivaa suoniittyä. Alueen C pohjoispuoli on historiallista laidunniittyä, josta osa on tuhoutunut tienoikaisussa 1970-luvulla. Kaakkoisnurkka on ollut puistometsikköä, josta on jäljellä enää muutama maisemaa hallitseva koivujättiläinen. Rautajärveen rajoittuva vyöhykkeinen luhta- ja rantaniitty kattaa laajan osan. Alueilla C ja D ranta- ja luhtakasvistoon kuuluvat muun muassa jokileinikki, ojaleinikki, konnanleinikki, luhtakuusio, luhtatädyke, rantanenätti, rantakanankaali, säderusokki, ketohanhikki, keltakurjenmiekka, lamparevesikuusi ja niittymaarianheinä.

Alue D on vaihtelevaa, avokalliosta mutalammikoihin ja märistä niityistä tiheään kuusikkoon. Huomionarvoinen lajisto keskittyy luoteisreunaan, missä on runsaslukuisena vanhakantaista pihakasvistoa, kuten pikkutakiaista, valkopeippiä, kylämaltsaa ja hiirenhäntää. Viereisen kalliomäen aikaisemmasta ketokasvistosta suurin osa on hävinnyt kuusikon varjostukseen.

Alue E koostuu laajasta avokalliosta ja tuoreesta-kuivasta niitystä sen ympärillä. Niityn kuivilla kohdilla kasvaa valtalajina mäkikauraa, mikä on on hyvin erikoista, mäkikauran esiintymisen indikoimaa rautakautista asutusta ei tunneta Rautajärveltä. Kalliokummulla kasvaa pieniä yksivuotisia ketojen kevätkukkijoita sekä toista oletetusti muinaisasutukseen kytkeytyvää lajia nurmilaukkaa.

Monilajista kukkivaa niittyä, edessä keltamataraa, Galium verum. Rautajärvi 23.7.2014.

Luetteloidut lajit on havaittu vuosina 2009-2014, paitsi vanhat. Osaa näistä kasveista kasvaa vähän tai runsaasti myös kartan 1 osa-alueiden ulkopuolella, enkä ole eritellyt näitä esiintymiä.

Suomessa uhanalaiset lajit:

• keltamatara (Galium verum) VU – alue A, melko yleinen
• etelänhoikkaängelmä (Thalictrum simplex ssp. simplex) VU – A, yksi esiintymä 

Hoikkaängelmä, Thalictrum simplex. Rautajärvi 21.7.2014.

Suomessa silmälläpidettävät lajit (NT):

• ahokissankäpälä (Antennaria dioica) – A, yksi esiintymä
• ketonoidanlukko (Botrychium lunaria) – A, yksi esiintymä
• ketoneilikka (Dianthus deltoides) – yleinen kaikilla kuivilla niityillä
• kesämaitiainen (Leontodon hispidus) – A, yksi esiintymä
• jäkki (Nardus stricta) – A, yksi esiintymä

Ketoneilikka, Dianthus deltoides. Rautajärvi 9.7.2014.

Alueellisesti uhanalaiset lajit (RT) (metsäkasvillisuusvyöhyke 2a): 

• nurmilaukka (Allium oleraceum) – A ja E, kaksi esiintymää
• ketonoidanlukko (Botrychium lunaria)
• kesämaitiainen (Leontodon hispidus)

Ketonoidanlukko, Botrychium lunaria. Rautajärvi 20.5.2014.

Muita lajeja, jotka ovat paikallisesti harvinaisia tai osoittavat vanhaa ihmistoimintaa:

• pölkkyruoho (Arabis glabra) – A
• pikkutakiainen (Arctium minus) – C ja D
• nurmitatar (Bistorta vivipara) – A
• kevätkynsimö (Erophila verna) – A
• mäkikaura (Helictotrichon pubescens) – A, C ja E
• valkopeippi (Lamium album) – yleinen ja runsas
• hietalemmikki (Myosotis stricta) – E
• hiirenhäntä (Myosurus minimus) – A, C, D ja E
• keväthanhikki (Potentilla crantzii) – A ja D
• valkomaksaruoho (Sedum album) – E
• kevättädyke (Veronica verna) – A, D ja E

Lajeja, joista on vain vanhoja tietoja:

• lituruoho (Arabidopsis thaliana) – D
• musta-apila (Trifolium spadiceum) – A
• mäkivirvilä (Vicia tetrasperma) – A

Uusinta kulttuurikasvikerrostumaa edustavat puutarhakarkulaiset:

• siperianpihta (Abies sibirica) – D
• tarhaukonhattu (Aconitum x stoerkianum) – E
• kiiltotuhkapensas (Cotoneaster lucidus) – A ja C
• suikeroalpi (Lysimachia nummularia) – C, D ja E
• tarhaomenapuu (Malus domestica) – A ja D
• karviainen (Ribes uva-crispa, myös -ryhmä) – A ja D
• punalehtiruusu (Rosa glauca) – A ja D
• mökinpajuangervo (Spiraea x rosalba) – B ja E

Kesämaitiainen

Keskellä kuuminta kesää niityt ja hakamaat täyttyvät keltaisista mykerökukista. Näiden asterikasvien massa muodostuu muun muassa kultapiiskuista, erilaisista keltanoista ja syysmaitiaisista. Joukkoon on piiloutunut myös yksi kiehtova harvinaisuus, kesämaitiainen. Se ei ulkonäöllään erikoisemmin erotu edellä mainituista kasveista, mutta on valitsemansa kasvupaikan ja kasvimaantieteensä perusteella aika kiinnostava laji.

Leontodon hispidus, Luopioinen, Rautajärvi, Rautajärven niitty. 23.7.2014.

Löytämäni kesämaitiaisen (Leontodon hispidus) voisi yksin kukintonsa ulkonäön perusteella tunnistaa yhtä hyvin syysmaitiaiseksi (Leontodon autumnalis), jota kasvaa joka puolella. Kesämaitiaisella mykerö perineen on ehkä vain hitusen syysmaitiaista rotevampi. Vasta kokonaisuus erottaa sen omaksi luvukseen: melko leveiden voikukkamaisten lehtien muodostama tyviruusuke, josta nousee haaraton yksimykeröinen vana, aikaisempi kukinta, karvaisuus. Missä syysmaitiainen on hyvin runsas, siinä kesämaitiainen vähälukuinen. Kasviyksilöitä paikansin vain kolme. Runsaita kesämaitiaiskasvustoja olen tavannut varmaan vain Pohjois-Karjalassa.

Leontodon autumnalis, edellisen vieressä.

Kesämaitiainen kuuluu Suomessa voimakkaasti itäpainoitteiseen kasvistoon. Se kuuluu niihin muinaistulokkaiksi tulkittuihin niittyjen ja ahojen kasveihin, jotka ovat levinneet (tai vaeltaneet) alkuaan Venäjän suunnasta, yhtä matkaa joskus varhaisen maatalouden mukana, ja joita edelleen kasvaa runsaimmin Itä-Suomessa, länsirannikkoa kohti harvinaistuen. Samantyyppistä kasvistoa edustavat täällä myös ahopeurankello (Campanula glomerata ssp. glomerata), ketoruusuruoho (Knautia arvensis) ja nurmikaunokki (Centaurea phrygia).

Uudempien kasvikirjojen mukaan kesämaitiainen on harvinaistunut elinalueillaan. Suomessa se luokitellaan nyt silmälläpidettäväksi lajiksi (NT) ja alueellisessa uhanalaisuusarvioinnissa (Pirkanmaa, 2a-vyöhyke) uhanalaiseksi (RT). Uhanalaisuusluokan syynä on kasvin väheneminen, koska avoimet kasvupaikat sulkeutuvat hoidotta. Aiemmin kesämaitiainen on löydetty lähistöltä yhdeltä toiselta perinnebiotoopilta, laitumelta Niittymäessä, kaksi kilometriä Rautajärvestä pohjoiseen. Oma löytöni täydentää jälleen tietoa jopa harvinaisesta taantuneiden lajien keskittymästä: samalla niityllä elää noin sadan metrin äärietäisyydellä kaksi vaarantunutta ja viisi silmälläpidettävää putkilokasvilajia, muista kasveista ja olioista puhumattakaan. Tästä lisää kohta.

Vielä tilastollista triviaa: kesämaitiainen on kuudes uusi luonnonkasvilaji, jonka olen tänä kesänä havainnut yhdeltä muka tutulta neliökilometriltä.


Lähteitä:
Kasviatlas 2013.
Pirkanmaan perinnemaisemat: Alueelliset ympäristöjulkaisut 125 (1999).
Punainen kirja 2010.
Retkeilykasvio (1998).
Suomen uhanalaiset kasvit (2012).
Suuri Pohjolan kasvio (2005).

Määrityksen looginen pysyvyys

Oudon kasvin nähtyään utelias mieli haluaa löytyy sille jonkin nimen. Näitä nimiä on eräs ihmisheimo, systemaatikot (ent. taksonomit), aikojen saatossa antanut ja julkistanut valtaisan määrän. Perusperiaate on, että jostain päin maailmaa löytyy museoituna kuivattu ja paperille liimattu kasvinäyte, tyyppinäyte, joka esittää kaikkine tuntomerkkeineen yhtä lajia. Näistä kasvitutkijat ovat mitanneet tärkeimmät tuntomerkit ja koonneet ne kasvioihin, yleensä melko paksuihin ja mustavalkoisiin opuksiin. Näistä etsimällä voi kuka tahansa selvittää, mihin taksonomiseen yksikköön löytämänsä luonnonkasvi kuuluu. Ainakin Pohjoismaissa tämä toimii, missä putkilokasveista risteymätkin tunnetaan hyvin tarkasti. Kokemuksen kautta oppii kyllä lukemaan määrityskaavoja ja tuntemaan tarpeellisen kasvimorfologian sanaston. Mutta mitäs silloin, kun löydän kasviyksilön, jonka tuntomerkit eivät täsmää mihinkään kirjoissa kuvattuun? Eikä se ole vaikeatakaan.

Ongelmana on, että usein kasveilla on tapana olla tavattoman muuntelevia. Korkeus, koko ja mittasuhteet, lehtien ja kukkien määrä, niiden tiheys, leveys ja väri, karvaisuus ja kaljuus. Moni yksityiskohta vaihtelee samaan lajiin katsottujen kasviyksilöiden välillä. Syitä on lukuisia, kasvupaikan märkyys tai kuivuus, ravinteikkuus ja pH, valoisuus ja varjostus, herbivoria, mutaatiot, sienitaudit, bakterioosit, ympäristömyrkyt, kehitysvaihe, luontainen muuntelu ja niin edelleen. Yhden tuntomerkin mukaan tai kokonaan poikkeavan näköinenkin kasviyksilö tavallisesti kuuluu oikeasti tuttuun lajiin, vaikka sille ei löytyisi täsmällistä kuvailua tai dokumentoitua esikuvaa. Lajin määrittäjä tarvitsee tässä tarkkaa silmää etsiäkseen ne pienet yksityiskohdat, jotka säilyvät ympäristötekijöistä huolimatta, esimerkiksi yksittäisen kukan rakenne kukinnossa, joka on tarkasti itsesäädelty. Ainakin, jos kukkia ei näykään, tai muu tärkeä erottava tuntomerkki ei satukaan olemaan mitattavissa, joutuu ehkä vain loogisen päättelyn kautta sijoittamaan kasvinsa lajikartalle. Mitä se muistuttaa tarpeeksi, eniten tai olennaisimmilta piirteiltään.

Aina toisinaan pääsee testaamaan omaa määrityslogiikkaansa. Mikä voisi olla tämä vähäläntä rikkakasvi, jota kamerakaan ei tahdo erottaa taustastaan, jonka pikkuiset kukat ovat mitättömiä lehtiäkin vaatimattomammat ja jonka kesä on tuonut mukanaan kasvimaalle?

Apiaceae sp.

Yleistuntomerkeistä tiedän ihan varmasti, että kasvi kuuluu sarjakukkaisten heimoon. Suomen luonnonkasvit kattavan Retkeilykasvion määrityskaava 73 sarjakukkaiskasveille ei kylläkään johda mihinkään lopputulokseen tässä tapauksessa. Se lienee hyvin hentokasvuinen koiranputkilaji (Anthriscus), mutta hedelmän muoto ei täsmää koiranputkeen tai maustekirveliin. Mielenkiintoinen yksityiskohta on, että kukista kehittyvissä lohkohedelmissä on runsaasti pieniä ylöspäin kääntyviä koukkumaisia väkäsiä. Tätä voi pitää niin sanotusti ehdottomana lajitason tuntomerkkinä eikä ympäristötekijöiden aiheuttamana poikkeavana fenotyyppinä. Suomessa kasvavista sarjakukkaisista piikikkäitä tai väkäsellisiä hedelmiä on porkkanalla, punakatkolla, väkäpurholla, lapapurholla ja maustekirvelillä, mutta muut merkit eivät taaskaan täsmää. Vaihtoehdot lopussa? Kasvitieteelle tuntemattomia putkilokasveja löytyy yleensä sentään hivenen lähempää päiväntasaajaa... Siirryin kaikki Pohjoismaiden kasvit tieteellisen tarkasti kuvaavan Flora Nordican pariin. Osuva kuvaus löytyi. Yllättävää, että tätä lajia ei olisi vielä varmistettu Suomesta. Netin kuvahaulla löytyy myös sattumalta täsmälleen omaa kuvaani vastaava kuva kasvin pikkusarjan yksityiskohdista. Vaikka tuo ei vahvistakaan mitään. Nyt tarvitaan vielä yksi lisävarmistus, niin voin paljastaa nimen.

Yksityiskohta pikkusarjasta.

Jonkun toisen mielestähän juuri sama kasvi saattaa olla jotain muuta, kuin se on itselleni. Jopa näkemättä. Myös museon kasviarkilla näkee toisinaan yhdestä näytteestä kahden tai kolmen eri tutkijan toisistaan poikkeavia määrityksiä. Lajin määrityksessä painavin sana on lopulta suurimmalla asiantuntijalla, mutta kuka se on? Kasviharrastaja, -tutkija, systematiikan spesialisti vai tyyppinäytteen kuvaaja? Onneksi luokitukset ovat ihmistä eivätkä luontoa itseään varten.

Vihervuokko

Monet elleivät kaikki tietävät sinivuokon, valkovuokon ja keltavuokon, mutta moniko on nähnyt vihervuokon? Vuokoilla (Anemone s.lato) kuten lukuisilla muillakin kukkakasveilla tavataan kukan värimutaatioita. Valkovuokon tyypilliset värimuunnokset ovat vaaleansinisiä tai purppuraisia ja niitä jopa myydään puutarhakasviksi mystiseltä maistuvalla hämyvuokon nimellä. Tavallisenkin valkovuokon kukka hiukan punertuu vanhetessaan. Vihertyvät kukat ovat kyllä kaikin tavoin epätavallisia. Laajoissa valkovuokkokasvustoissa on hyvin usein loisena mikrosieniä, jotka näivettävät vuokonlehtiä niin, että ne muistuttavat enää etäisesti terveen kasvin lehtiä. Loisitut vuokot jäävät kukattomiksi, mutta tämä oli poikkeus. Löytämäni tautinen yksilö kukkii vihreätäpläisin kukin. Selitys on hukassa. Klorofylli terälehdissä saattaa olla viimeinen keino yhteyttää ja sinnitellä leviävää sienitautia vastaan. Myös yksi fakta kukkien organologiasta muistuu tästä mieleen. Terälehdet, joiden evolutiivinen tarkoitus ei olekaan miellyttää ihmisiä, vaan houkutella hyönteiset kasvin lisääntymiselimiin, ovat oikeastaan kasvin muuntuneita kasvulehtiä.

Vihervuokko. Rautajärvi 11.5.2014.

Kevätlinnunsilmät

Kasvikausi on vauhdissa. Olen tavannut kevään mittaan monta erikoisen varhaista kukkaa. Esimerkiksi runsas rentukan kukinta ennen vappua menee jo poikkeuksen puolelle. Vuoden ensimmäinen huippulöytökin tuli aikaisena.

Kevätlinnunsilmä (Chrysosplenium alternifolium) on kokoisekseen erityisen näyttävä ja huomionkiinnittävä kasvi, kirkkaankeltaisine latvoineen, silloin kuin se kukkii. En ole koskaan ennen nähnyt sitä Luopioisissa Rautajärvellä, vaikka olen sitä viime keväinä etsinyt purokorpien sammalista. Ja nyt se sitten ilmiintyi, vieläpä ihan lähelle, tutuimmalle havaintopiirille. Kevätlinnunsilmä osaa valita kasvualustansa: rehevässä lehtimetsikössä vettä tihkuvan märän juovan sammalet. Siinä sitä kasvoi ihan runsaasti kolmen askeleen matkalla, ei vierellä eikä missään muualla.

Kasviatlaksen mukaan kevätlinnunsilmä on kohtalaisen yleinen Etelä-Suomen lehtoseuduilla. Omalla kasvikartallani se kuuluu silti ryhmään harvoin ja onnella nähdyt lajit. Melkoinen yllätys on, että laji puuttuu vielä kokonaan tältä sadan neliökilometrin perusruudulta, 681:337, vaikka seudun kasvistoa on tutkittu vuosikymmenet. Mahdollisia kasvupaikkoja kyllä esiintyy itse kasvia enemmän. Lieneekö se hitusen vaativa tai oikukas? Jälleen upea lisäys tämä on myös vuosia tutkimani kasviruudun 6813:3377 lajiluetteloon. Vuosi vuodelta kasvava luonnonkasvien lajimäärä on aina tarkistamatta, mutta olisikohan se linnunsilmien jälkeen 396 kappaletta.

Chrysosplenium alternifolium. Luopioinen, Rautajärvi 3.5.2014.

Vernalisaatio

Tänään hiippailin päivän kotopuolessa keväänmerkkejä haistelemassa. Sinivuokon ja leskenlehden kukkia löytyy vähän sieltä ja tuolta, ne ovat selvästi runsastumassa. Sorsien soidinmenot ovat vauhdissa jo pari viikkoa sitten sulaneessa pikkujoessa. Kevät ja talvi, joidenkin mielestä takatalvi, ovat vääntäneet kättä helmikuun lopulta lähtien. Nyt laittaisin panokset jo kevään voiton puolelle.

Tämänvuotiset leskenlehdet ovat keltaisia. Rautajärvi 28.3.

Paitsi luonnon, myös kasvitarhurin se saa herämään horroksesta. Nyt viimeistään on tullut aika vetäistä puutarhahansikkaat käteen! Innokasta tekemistä toki riittää:

Ensiksi tutkailin perennojen talvenyliselviytymistä kukkivalla kalliolla. Lukuisilla kasveilla uudet versonalut ovat leutona maaliskuuna maanpinnassa pilkistämässä. Lähestyvää kukintaa siellä odottavat kevätkaihonkukka (Omphalodes verna), tarhakylmänkukka (Pulsatilla vulgaris), pihaesikko (Primula x pubescens) ja useammat sipulikukat. Hyvin olemattoman lumisuojan aikaan ajoittain iskeneet yli 20 asteen pakkaset pakottivat jännittämään arempien perennojen puolesta. Aroiksi sanotuista lajeista ainakin kivikkokilkka (Cymbalaria pallida) ja musta tarhasalkoruusu (Alcea rosea) ovat ihan elävän näköisiä. Kumminkin yhden seittimehitähden (Sempervivum arachnoideum) pohjoisnavan terveiset olivat vähintään nitistäneet.

Kivikkokilkka talvehti vihreänä.

Seuraavaksi omenapuiden kimppuun. Kahden omenapuun saksiminen kevätkuntoon, siis kevätleikkaus on ajankohtainen. Tänä talvena omenapuuntyvet ja karkoitteeksi jätetyt tuomenoksat ovat maistuneet epätavallisen huonosti kaikille pitkäkorvaisille loikkijoille.

Keväästä alkaa lisääntymisaika. Puhutaan kasveistakin. Napsin muutamasta pensaasta oksia pistokkaiksi. Sopivasta kasvista oikein leikatut tapit saattavat juurtua jopa äkkiä ilmavaan multaan. Nyt kokeilin syreenejä, koiranheittä, kuusamaristeymää ja koripajua. Talvipistokkaiden lisäksi kätken maahan tietysti siemeniä. Yrttejä, tomaatteja ja kesäkukkia olen ennättänyt kylvää helmikuun alusta alkaen. Seuraava rupeama on perennojen kylvö. Rakenteilla oleva alppikasvipengermä tarvitsee elokuussa lähes satoja pikkutaimia. Eikä maali vielä edes häämötä.

Kuvan esikko kukkii varhain, jo 9.3.2014.

Vuoden kasvit

Kasvivuosi 2013 kurkottaa kohti loppuaan. Mennyt kausi oli jälkeen ajatellen niin antoisa, että on todella paikallaan palata vielä sen huippukohtiin. Kasvipuuhasteluni keskittyivät aiempaa enemmän puutarhakasvien keräilyyn ja tunnistamiseen, niinpä luonnonkasvien tutkailu on ajallisesti joutunut vähemmälle. Retkikohteina tällä saralla olivat muun muassa Pälkäneen Luopioisten puolisko, Vantaa ja Naantali. Vähästäkin paneutumisesta huolimatta saalis on ollut aika muikeaa. Lähes selittämättömältä tuntuu, miten osumatarkkuus on noin kehittynyt ensimmäisten vuosien yli-innokkaista ajoista.

Varhain jalkeille
Ei pitänyt viime kevät hoppua. Silti täsmälleen ajoitetun lähtökiihdytyksen ansiosta pääsin ottamaan varaslähdön kasvikauteen ja kuvaamaan ensimmäistä leskenlehteä (Tussilago farfara) jo talviseen aikaan, tarkalleen 25.3., vain muutaman päivän viime vuotta myöhemmin. Maaliskuun pakkasissa keväänmerkit olivat sen verran kortilla, että jopa eteläinen lehdistö tarttui vinkistä epätavallisesti kasviaiheeseen:
http://metro.fi/paakaupunkiseutu/uutiset/kevaan_ensimmainen_leskenlehti_loytyi_katso_kuva/

Kotinurkat tutuiksi
Aina toisinaan kuvittelin jo nähneeni kaikki kotitonttini putkilokasvit, mikä sitten osoittautui vain utopiaksi. Menneen kesän tulos olikin peräti neljä uutta luonnonkasvin määritelmään osuvaa lajia Rautajärvellä. Aivan huipputapaus oli Rautajärven laitumelta löytynyt, valtakunnassa uhanalainen etelänhoikkaängelmä (Thalictrum simplex ssp. simplex), jonka löydöstä raportoin heinäkuussa. Kesän tuorein heinä oli mäkikattara (Bromus hordeaceus) ja oudoin tapaus rauhoitettu lehtoneidonvaippa (Epipactis helleborine) omassa puutarhassa. Syksyn väriläiskänä oli mongolianvaahteran (Acer tataricum ssp. ginnala) vesa metsässä. Lisättäköön tähän että törmäsin sittemmin odottamatta lehtoneidonvaippaan myös Hattulassa - Kasviatlaksen viime tiedot kasvista siellä ovat yli sata vuotta vanhoja, vaikka Hämeen rehevillä lehtomailla ollaankin.

Pysyvää on muutos
Puutarhakarkulaisista jyräävät Rautajärvellä (jättipalsamin, Impatiens glandulifera, lisäksi tietysti) eräät puuvartiset lajit. Esimerkiksi vuorijalavan (Ulmus glabra), aitaorapihlajan (Crataegus grayana) sekä siperianpihdan (Abies sibirica) laajenevasta elinpiiristä kertyi uusia havaintoja. Muista kasveista ehkä jännin leviäjä tänä vuonna oli soratulokas ketotuulenlento (Filago arvensis).

Satunnaista eksotiikkaa
Satunnaiskasvien metsästys on aina yhtä seikkailua ja löytämisen riemua. Vantaan Tikkurilassa tapasin kesällä joutomaalta viimein kelta-aulion (Abutilon theophrasti), alkujen lounaisaasialaisen kauniin keltakukkaisen "rikkaruohon". Vähän myöhemmin samassa kaupungissa ihmettelin vanhan maankaatopaikan kirjavaa kasvistoa liperistä (Levisticum officinale) maa-artisokkaan (Helianthus tuberosus) ja törmäsin uuteen karkulaiseen, otahämähäkkikukkaan (Cleome hassleriana). Se on puutarhan ryhmäkasvina tuttu, mutta villinä hyvin satunnainen erikoisuus, Kasviatlas merkitsee sen kahteen paikkaan Suomessa. Erikoisenmuotoisin kukin erottuva Cleomaceae-heimon laji on kotoisin niinkin kaukaa kuin Etelä-Amerikan keskiosista.

Kiehtova tuulahdus menneen ajan kasvimaailmasta oli Naantalin vanhassa kaupungissa kukkinut kylämalva (Malva pusilla). Kylämalva noussee pinnalle enää niin harvoin, että sen näkeminen on todellista onnenkauppaa. Edellinen vahvistettu havainto täältä oli 1940-luvulta. Samalle retkeille osui myös jokunen muu harvinainen vanhan kulttuurin kasvijäänne sekä huomiota herättävinä valkeina mattoina kukkinut juovakannusruoho (Linaria repens), purjelaiva-ajan matkalainen. Mainittava tapaus on myös Pälkäneellä harvinaisen karkulaisen rataneidonkielen (Echium plantagineum) havainto, josta kirjoittelin elokuussa.

Orkidea puutarhassa

Kummalliset kasvilöydöt kotinurkissa, Luopioisten Rautajärvellä, eivät ota loppuakseen. Tänään en lähtenyt edes pihaa edemmäs, kun löysin lehtoneidonvaipan uuden sijainnin.

Jälleen oli vain pakko uskoa näkemänsä todeksi. Rauhoitetun ja harvinaisen kämmekkäkasvin yksi kukkinut verso puutarhan reunalla, alle 20 metrin päässä asuintalosta. Mutta kuinka ihmeessä se siinä voi kasvaa?

Luopioisten alue Hämeen lehtokeskuksessa on lehtoneidonvaipan esiintymiselle suosiollista seutua, mutta on se täälläkin harvinaisuus muutamien lehtojen kasvistossa. Lähimmät aiemmin tuntemani kasvit eivät sentään elä kaukanakaan, 1-1,5 kilometriä etelämpänä Rautajärven Kourasaaressa ja Varsasaaressa on molemmissa todella vankat esiintymät. Näissä kasvupaikat ovat aika erikoisia, sillä neidonvaippoja versoo tiheästi metsitettyjen peltotilkkujen varjoisilla pohjilla. Vähän samanlaiselle häiriöbiotoopille laji on nytkin lennähtänyt, eikä lehtoneidonvaippa taida edes kasvaa ihan koskemattomissa lehtometsissä. Silti vain ihmettelen, että laji voi viihtyä jopa puutarhassa, siperianhernepensaan alla, suikeroalpien ja puistolemmikkien välissä. Kasvin leviämisreitti tuntuu arvoitukselliselta, ja erikoisesti eksyminen juuri siihen paikkaan. Leviävätkö sen mikroskooppiset siemenet kerralla kilometreittäin tuulen viemänä? Minne kaikkialle muualle lähistöllä saarten orkideat ovat ehtineet kylväytyä? Kaiken lisäksi leviämisprosessin on täytynyt tapahtua jo aikoja sitten, sillä eräs kirja sanoo lehtoneidonvaipan kasvun siemenestä kukaksi kestävän yli vuosikymmenen.

Jotkut luonnosta törkeästi piittaamattomat vandaalit keräilevät rauhoitettuja luonnonvaraisia kämmekkäkasveja, jopa Suomessa, siirtääkseen niitä puutarhoihin. Minun ei edes tarvitse ryhtyä moisiin laittomuuksiin, sillä rauhoitetut orkideat tulevat itse luokseni!

Lehtoneidonvaippa (Epipactis helleborine) on yllättävä lisä pihakasvistoon.

Ratamoneidonkieli alias piiankieli

Luonnonkasvien perässä varta vasten tehdyt löytöretket ovat jääneet kovin vähiin kesän aikana, ainakin maaseudulla ollessa. Kun nyt sitten kerran tulin lähteneeksi, valikoitui kohteeksi mielipaikkani, sellaiset maaläjä- ja joutomaat, jotka saattavat palkita kaiken uuden etsijän muuta maastoa vähemmällä vaivalla. Joillekin näille paikoille vain sattuu joka vuosi yhä uusia kasveja, joista napsia vaikka huippuhavaintoja kasvistuslokeihin. Juuri Luopioisissa ei tosin näitä paikkoja ole järin monta. Kirkonkylällä käväisin pikaisesti yhdellä kentällä päätien ja Vohlisaarentien risteyksen tuntumassa, jonne oli kipattu sekalaisia maa- ja risukasoja. Vain pieneksi poikkeukseksi kaikessa mitäänsanomattomassa ponkaisi yksittäinen sinikukkainen lemmikkikasvi. Nappasin kuvan joutaakseni häipyä. Vasta vähän myöhemmin rupesin pohtimaan kasvin identiteettiä.

"Eihän se olekaan raunioyrtti eikä rasti, joita täällä päin löytyy karheavartisista ja torvikukkaisista lemmikkikasveista. Neidonkielikö? Habitus ei vain ole lähelläkään niitä kyläneidonkieliä, joita yhä useammin ja useammin näkyy tienreunoilla pikkuisen etelämpänä. Entä se toinen Echium-laji, joka on kyllä tosi harvinainen?"

Neidonkielen tyypillinen kukka.

Oli palattava tarkistamaan. Sininen kukka on selvästi vastakohtainen (ei siis säteittäin symmetrinen), mikä jo rajaa pois kaikki muut lemmikkiheimon lajit paitsi neidonkielet. Teriössä on pitkiä ohuita karvoja lähinnä suppilon kulmissa ja reunoissa. Heteistä kaksi on muita pidempiä. Määritys varmistunut, ratamoneidonkieli!

Ratamoneidonkieli (Echium plantagineum), toisinaan myös piiankieli, on jostain Euroopan suunnasta kotoisin oleva yksivuotinen lemmikkikasvi, jota myös kesäkukkana viljellään. En ole sitä koskaan puutarhoissa nähnyt, mutta laji näyttää kuuluvaan usean siemenliikkeen valikoimiin. Kovin perinteinen koristekasvi se ei liene tai on muuten myöhäisvilliintynyt. Kasviatlaksen 2012 yhdeksästä havaintopisteestä kahdeksan on 1990-luvulta alkaen. Jonkun puutarhassa kasvi on päässyt siementämään tarpeeksi levitäkseen omille teilleen. Toisaalta mitä luultavimmin satunnaiskasvina ratamoneidonkieli on hävinnyt jo ensi vuodeksi.

Ratamoneidonkieli (Echium plantagineum). Luopioinen kk. 8/2013.