Lokkikivi

Keskellä hämäläistä järvenselkää jököttää isohko lohkare. Kiven pintaa verhoaa enimmäkseen kirjava joukko pieniä rupijäkäliä. Ne ovat todella ääriolosuhteiden sieniä, leväasukkiensa puolesta hivenen kasvejakin, ja kestävät avaran kiven kovat olot, kesällä paahteen, säteilyn ja kuivuuden, talvella tuulen ja pakkasen ilman lumisuojaa. Kiven päällä on pieni kolo, jossa lokki pesii ajoittain. Vanhoista pesätarpeista on kertynyt juuri sen verran humusta, että muutama putkilokasvikin on asettunut vesistön ympäröimän kiven eliömaailmaan. Siinä kasvavat pihatatar, kylänurmikka, jauhosavikka ja pelto-orvokki. Ensiksi mainittu on vielä epätavallisen kookaskin, sillä typen runsaus kuuluu erikoisen kasvupaikan harvoihin etuihin. Jos kesä olisi kuiva, kasvit olisivat paahtuneet ruskeiksi jo heinäkuuhun mennessä. Talven yli nämä yksivuotiset sinnittelevät lumettomalla kivellä vain pieninä siemeninä.

Mutta miten kasvit ovat levinneet tänne, yli järven? Pihatattaren, kylänurmikan, jauhosavikan ja pelto-orvokin siemenet ovat pieniä kovia pähkylöitä, joilla ei ole lenninhaivenia tai muita erityisiä leviämiskommervenkkejä. Lokeilla on tapana norkoilla keväisin ennen pesimäaikaa vastaäestetyillä pelloilla, mistä rikkakasvin siemeniä on tarttunut niiden jalkoihin. Toisinaan lokin asuttamilta kiviltä löytyykin jopa viljelykarkulaisia, kuten tomaattia tai maksaruohoa.

Lintujen merkitystä kasvien levittäjinä ei voi mitenkään väheksyä.

Luopioinen, Kukkia, Läyliä. 6.7.2013.

Limenitis populi

Eleganttia ja harvoin näkemääni perhosjättiä, haapaperhosta, olen saanut viime päivinä ihailla ihan omassa pihassa. Se ei ole vain yksi Suomen suurimmista päiväperhosista vaan myös ehdottomasti kauneimpia, sinipunaisten väritehosteiden kirjomine tummine siipineen ja erikoisine aluskuvioineen. Otus on vilkas lepattelija, vasta muutaman kuvausyrityksen jälkeen se asettui pieneksi hetkeksi aloilleen salamavalon alle. Niin tämä yksilö kuin sen lajitoveritkin ovat mieltyneet lämpimiin sorapintoihin.

Itselleni haapaperhonen on todellinen harvinaisuus, sillä viimeksi olen huomannut sen viisi vuotta sitten. Toisaalta laji on perhostutkijoiden mukaan yleisempi muualla kuin Pirkanmaalla. Ehkäpä perhosniittyjä kahlaamalla ja hyvällä lykylläkin tyylisiiven voisi tavata vähän tiheämmällä aikavälillä. Merkityksellistä, että perhosen esiinlento oli tänä vuonna myös varsin aikainen. Sekin on osannut nauttia alkukesän lämpimistä ajoista.

Haapaperhonen, Limenitis populi. Luopioinen, 21.6.2013.

Edelleen talvi

Ihan tasan vuosi sitten löytyivät ensimmäiset kevätkukat, leskenlehdet. Nyt sen sijaan vastineena on hyytävä pakkanen ajoittaisella lumipyryllä kuorrutettuna. Kevään tuoksua saisi kyllä jo olla ilmassa mutta meteorologi on toista mieltä. Talvea pukkaa. Pienenä merkkinä kasvikauden alusta etelänruttojuuri työnsi Helsingissä muutaman kukkanupun esiin ulkoseinustalla jo helmi-maaliskuun vaihteen leutoina päivinä, mutta paleltui sittemmin.

Talvi on toisaalta aika kuollutta aikaa kasviharrastuksessa. Toisaalta talvellakin on mahdollista kokea jotain. Monena vuonna olen kevättalven lumisimpaan aikaan tehnyt talventörröttäjänbongaushiihtolenkin ja laskennut kerralla usean kymmenen eri lajin kuolleen rangan. Puiden talviaikainen havainnointi, talvidendrologia, on myös ihan oma talvikasvistuksen lajinsa. Ikivihreillä havupuilla neulasineen säilyvät tietysti useimmat tuntomerkit samoina ympäri vuoden. Talvikaljujen lehtipuiden latvusmuotojen vertailukin voi olla mielenkiintoista tai koettaa erottaa eri poppelilajeja silmun muodoista.

Ei talventörröttäjistä ja muista sittenkään ole iloa niin moneksi kuukaudeksi etteikö valkoisen vaihtumista vihreäksi odottaisi malttamattomasti. Keväättömyyteen saattaa vähän auttaa retket ympärivuotisiin kasvimaailmoihin. Kasvihuone- ja talvipuutarhoissa olen viime aikoina vieraillut ahkerasti, samoin isoissa puutarhakaupoissa tutkimassa siemenuutuuksia. Jotain jännää on toki löytynyt. Yhden saksalaisketjun valikoimissa on tarjolla erikoinen siemenpussi. Kasvaakohan tästä pikarililja vai revonhäntien sukulainen kukonharja vai jotain niiden väliltä?

Talven vihreyttä

Tismalleen vuosi sitten kirjoittelin lukemattomista myöhään kukkivista kasveista ja kukkapaljoudesta. Kuluvana syksynä taas kasvukauden loppu ja talven merkit taitavat vyöryneen ihan aikataulussaan. Luonnossa kaikki vihreä ja kukkiva kuoli jo viime kuun lopulla. Tai ehkei nyt aivan kaikki. Tähän aikaan vuodesta lounaiset tuulahdukset ehtivät myös vielä moneen kertaan sulattaa huuruisen maan ja sitkeimmät yksivuotiset rikkakasvit jatkavat eloaan. Oikeastaan kovin monikin ruohovartinen kasvi talvehtii lumivaipan alla vihreänä. Tuokin haalean vehreä näkymä säilyy läpi talven, oli lunta tai ei. Se on ruista, jota tänä syksynä kylvettiin Rautajärven pelloille useampaan vuosikymmeneen venähtäneen tauon jälkeen.

Ruispelto marraskuussa, Luopioinen, Rautajärvi.

Vihreää samettia

Ei ollut ensimmäinen kerta, kun äkillinen sadekuuro yllätti kesken sinne ja tänne suuntautuneen luontoretken. Kesän aiemmilla taivalluksilla jo tarpeeksi kostuttuani kiirehdin aukealta suojaan lähimpään katveeseen. Jouduinpa pian sellaiseen ryteikköön, että vesipisaroita oli mahdotonta väistellä. Tiheän lehtopensaikon, tuomea, taikinamarjaa, pohjanpunaherukkaa ja lehtokuusamaa, takana pilkotti seinä. Pystysuoraksi nouseva kallio jonka peitti kauttaaltaan vihreä kasvimassa. Kosteat ja varjoisat raot olivat aivan otollisia monelle saniaiselle: kivikkoalvejuurelle kallioimarteelle, metsäimarteelle, tihkupaikan näyttävälle korpi-imarteelle ja ympäristöstä poikkeavan kivilaadun osoittaville haurasloikolle ja karvakiviyrtille. Vallan rehevän paikan lajeista muodostui kukkivakin ruohokasvisto: lehto-orvokkia, mustakonnanmarjaa, lehtosinilatvaa, lehtoimikkää, tummasyyläjuurta, vuohenputkea, lehtivirmajuurta, lehtoarhoa ja isonokkosta muun muassa. Hienoin kaikesta oli silti syvään varjoon jäävä yhtenäisen sammalikon verhoama vihreän sileä seinämä, jota seisahduin nyt katselemaan. Aivan läheltä huomaa sen todella monipuoliseksi, lukemattomien lehtisammallajien mosaiikiksi. Ne eivät olleet tavallisista tavallisimman metsäkallion seinä- ja kerrossammalia vaan paljon pienempilehtisiä, hentoja ja samettimaisia, pesäkkeettöminä ulkomuodoltaan hyvin lähelle toistensa näköisiä. Riemastuneena nypin mukaani sammaltuppoja näytteeksi.

Suomenkielisen määritysoppaan puuttuminen lienee asettunut esteeksi sammaliin perehtymiselle. Toisaalta muistan määrityksen haasteet, toisinaan joutuu työntymään solujen mittakaavaan asti löytääkseen lajien eroavuudet. Nyt tyydyin tutkimaan sammalsaalista vain yksinkertaisesti selailemalla kuvitettuja yleisoppaita. Näyttävät löytöni olevan enimmäkseen tavallisia lajeja, mutta ehkä se jokin harvinainen jäi vielä tunnistamatta?

Löytöjä: Ojakurjenpolvi & keltaohdake

Suunnittelin kauan kasvien nuuskimisretkeä Padasjoen Kasiniemelle ja kun lähdin, en todella pettynyt. Siitä tuli kesän ylivoimaisesti paras. Alkuun tuli vastaan monta hienoa ketolajia kuten tummatulikukka ja mäkiarho, huipuksi lopulta pari hyytävää yllätystä, ojakurjenpolvi ja keltaohdake.

Aika tavallisesti vanhan maalaiskylän tienoille on kotiutunut jokin erikoinen, näkemisen arvoinen kasvi, mutta Kasiniemellä vähän enemmän. Vaikka paikkaa voi pitää melkein syrjäkulmana etäällä taajamista ja valtateistä. Toki kallioperän emäksisiset diabaasijuonet erityisesti monipuolistavat tienoon kasvimaailmaa.

Mitäänsanomattoman näköisellä paikalla heinikkoisella pihalla kasvoi ojakurjenpolvea yksinäinen kasvi. Retkeilykasvio mainitsee lajin joskus olevan viljelykarkulainen, joten sitä lienee luonnosta myös puutarhoihin siirretty. Toisaalta ojakurjenpolvea on aiemmin löydetty Padasjoen eteläpuolelta Lammilta ja saattaa hyvin ollakin, että jossain Kasiniemen lähellä niityllä on vielä löytämätön luonnonkasvupaikka, josta tämä on levinnnyt. Vain vähän matkan päässä kurjenpolvesta huomasin seudulla aika epätavallisia puutarhakarkulaisia: ison kasvuston tarhasinivalvattia ja maantien varteen levinneinä kyläneidonkieltä ja koiruohoa, lisäksi rohtosuopayrttiä ja kurtturuusua. Noista jokin yksittäinkin on mehevä havainto, mutta nyt sattuivat kaikki yhteen.

Jotain vielä ihmeellisempää tuli silti vastaan toisella paikalla kylätien varrella. Erikoisen näköinen kasvi heinikossa paljastui äkkiä oikealta kantilta kukalliseksi keltaohdakkeeksi. Tuossa vaiheessa passaa kysyä, kuka sen on siihen tuonut. Keltaohdake on suuri harvinaisuus jo koko Suomessa ja siitä on viime vuosilta vain muutama havainto maasta. Etelä-Hämeessä se on löydetty aiemmin Hattulasta, Hämeenlinnasta, Nokialta ja Kuusankoskelta, lähimpänä reilut 50 kilometriä lounaaseen. Keltaohdake on sitä paitsi arvioitu uhanalaiseksi Suomessa, tosin arviointi koskee luultavasti vanhimpia tulokasesiintymiä. Arvoitukselliselta hieman tuntuu, miten kasvi on saattanut saapua näinkin syrjäiseen paikkaan. Kenties jonkun kotipuutarhan kautta jollei kaukolevinneenä siemenenä.