Pientä peltoa kiertävän metsän katveessa lymyää vanha perunakellari. Ylhäältä katsoen rakennusta on mahdotonta huomata, se on hukkunut rehevän kasvillisuuden alle. Vähän alempaa rinteestä, puiden alta löytyy kuitenkin sisäänkäynti. Matalan oviaukon ylle köynnöstävät tiheät taikinamarjakimput ja saavat sen näyttämään vähän kuin viidakon kadonneen temppelin portilta, vähän kuin jossain elokuvassa. Itsensä sisään kampeaminen ovenraosta kosteaan ja pimeään kellariin on jo yksi seikkailu. Sen perällä on isohko ja korkea huone, luonnonkivistä ja kalkkilaastista taidokkaasti holvattu. Milloin täällä on mahdettu säilyttää viimeksi perunoita talvivarastossa? Tuskin vuosikymmeniin, mutta varmaan ehkä vielä viime sotien jälkeisenä pula-aikana.
Seinillä kiipeilee paljon pieniä hämähäkkejä, lukkeja, sääskiä, muutama lehtokotilokin. Kivien saumoihin on työntynyt kasvien juuria rapauttaen hitaasti taidokkaan muurarintyön. Osa niistä näyttää aivan lankamaiselta jäkälältä. Takaseinälle kajastaa ohut valokeila ulkoa tuuletusaukon kautta. Ja siinä kasvaa myös sammalta. Vihreitä kasveja lähes ikuisessa pimeydessä! Voin vain ihmetellä, että jokin yhteyttävä eliö selviytyy tuossa, missä ainoana valona on melkein neulanreiästä kuultava hajavalo. Muutoin kasvualusta onkin sammalelle optimaalinen, kalkkipitoista kiveä ja tasaista kosteutta läpi vuoden. Kosteus tiivistyy kameran linssiin ja poistun. En vielä tiedä, minkä lajin olen löytänyt, mutta palaan määritysoppaan kanssa.
 |
| Vihreää pimeässä. Luopioinen, Rautajärvi. |
