Metsälauha

Kuun yhdeksäs heinä on tavallisin kaikista, metsälauha (Deschampsia flexuosa). Suomen yleisimmän heinän levinneisyyteen ei aukkoja mahdu, vaan laji kasvaa yhtä yleisenä joka kilometrillä Hangossa, Utsjoella ja niiden välillä.

Metsissä lauhaa esiintyy parhaimillaan myös todella todella runsaana. Varjoisassa kangasmetsässä heinä on tavallisesti vihreä steriili matto pohjakerroksessa. Kun varjostava puusto sitten hävitetään, metsälauha riemastuu ja voi paljastaa hennoista röyhyistä kasvavan harmaanpunertavanruskean meren. Sopivilla paikoilla yhtenäinen metsälauhakasvusto peittää hehtaarejakin metsänpohjaa. Muutama muu Suomessa tavattava matalakasvuinen lauhalaji on melko samannäköinen, muttei lehdiltään yhtä rihmamainen kuin metsälauha.

Deschampsia flexuosa. Luopioinen, Rautajärvi.

Lauhametsää. Kuusen taimia jossakin joukossa.

Tuoksusimake

Heinäkuun kahdeksannen heinä on tuoksusimake (Anthoxanthum odoratum). Kun joskus opettelin nimen lajille, jätti mielikuvan, että onpa vaatimattoman näköinen heinä. Ei se kookas olekaan mutta on niukkaravinteisen ketomaisen niityn tunnusomaisimpia heiniä ja siksi runsaana huomionarvoinenkin laji. Tuoksusimake on kumariinilta tuoksuva, kuten muista Suomessa yleisemmistä lajeista maarianheinät.

Retkeilykasvion neljäs painos jakaa tuoksusimakkeen kahdeksi alalajiksi, eteläisessä Suomessa kasvavaksi eteläntuoksusimakkeeksi ja pohjoisessa kasvavaksi pohjantuoksusimakkeeksi. Sittemmin alalajit on päätetty erottaa eri lajeiksi, niinpä tässä esittelyssä on tarkalleen ottaen eteläntuoksusimake, jolle Anthoxanthum odoratum-nimi kuuluu. Mielenkiintoisesti lajistatusmuutoksen jälkeen tuoksusimakkeiden etelä-pohjois-levinneisyysjakaantuminen näyttää Kasviatlaksen kartalla vähän hajaantuneen, kenties lajien raja ei olekaan aivan yksiselitteinen.

Hietakastikka

Heinäkuun seitsemännen heinä on hietakastikka (Calamagrostis epigejos). Ainakin aloittelijan on helppo sotkeutua kastikoiden määrittämiseen, kun ne vielä melkein kaikki risteytyvät keskenään. Hietakastikka erottuu helpoimmin muiden joukosta ulkomuotonsa erityisesti tuuhean röyhyn perusteella, ilmankin korren nivelten, kaleiden ja tähkyläkarvojen tarkempaa tutkimista. Hietakastikka on ihan osuva nimi monenlaisten hiekkaisten kasvupaikkojen heinälle. Epäilemättä ihmisen toiminta on edelleen lisännyt lajin elinpiiriä. Esimerkiksi tienvarsien sorituksilla hietakastikka on yksi tavallisimpia heiniä ja rupeaa näihin aikoihin juuri kukkimaan.

Nurmipuntarpää

Kuukauden kuudes heinä on nurmipuntarpää (Alopecurus pratensis). Sen voi sekoittaa viljelyheinänä erityisen runsaaseen nurmitähkiöön eli timoteihin. Nurmipuntarpää, vanhalla nimellä alopekuuri, on ollutkin tärkeä nurmiheinä aikoja sitten ennen timotei-heinän saapumista. Näiden kahden selvä ero on puntarpään erilaiset kaleet ja siten sileämmät tähkäröyhyt, se myös tähkii timoteitä aikaisemmin. Nykyään puntarpäätä tuskin missään viljellään, mutta sitä kasvaa villinä hyvin yleisesti Etelä-Suomessa. Ainakin asutuksen läheisillä niityillä ja pientareilla huojuvat nurmipuntarpään tähkät vähän joka puolella.

Alopecurus pratensis. Luopioinen, Rautajärvi.

Alopecurus pratensis. Luopioinen, Rautajärvi.

Ruokohelpi

Viidennen päivän heinä on ruokohelpi (Phalaris arundinacea). Sitä voi myös pitää jo lehdistään helposti tunnistettavana lajina. Ruokohelven tukevasta korresta erkanevat lyhyehköt ja leveät, rapisevat lehdet. Ainakin rehevällä kasvupaikalla korret nousevat hyvinkin kahden metrin tasolle, joka on Retkeilykasviossa ilmoitettu enimmäiskorkeus. 

Ruokohelpi on ihan yleinen luonnonkasvi melkein koko Suomessa mutta myös laajasti viljelty. Energiakasvina sitä kasvatetaan nykyään satojen neliökilometrien alalla, sen raitalehtinen muunnos viiruhelpi on puolestaan yksi tavallisimpia koristeheiniä puutarhoissa. Hitusen yllättävää on, miten monilla eri kasvupaikoilla ruokohelpeä esiintyy. Se kasvaa usein rannalla tai suopellolla, mutta myös kuivanpuoleisella pientareella tai toisena ääripäänä ilmaversoisena vedestä järviruo'on tapaan.

Phalaris arundinacea. Luopioinen, Rautajärvi.

Phalaris arundinacea. Luopioinen, Rautajärvi.

Juolavehnä

Neljännen päivän heinä on juolavehnä (Elymus repens). Lajin erikoisuus on ohut ja haarova juurakko, jonka pienestäkin palasesta kasvi voi versota uudelleen. Ominaisuus taitaa olla ravinneköyhien merenrantahietikkojen heinän sopeuma, Suomessa juolavehnä esiintyykin alkuperäisenä rannikoilla. Juolavehnä viihtyy apofyyttinä varsin monenlaisilla paikoilla, kuivasta sorakasasta hyvin typekkäille joutomaille.

Kasvullisen lisääntymiskykynsä vuoksi juolavehnää voi kutsua riesallisten rikkakasvien huipuksi. Peltoviljelyksessä se on hyvin tavallinen ja yksi vaikeimmin hävitettävistä rikoista, vilja- ja tai heinäpellosta sen saa tuhottua haluttujen heinien joukosta vain kaikki kasvit myrkyttävällä herbisidillä. Sinällään laji ei ole kovin kauhistuttavan näköinen, keskikokoinen heinä, jonka tunnistaa kaksirivisistä tähkistään. Tähkylät ovat toisinaan selvästi vihneelliset, toisinaan vihneettömät. Vain suurina harvinaisuuksina Suomesta löytyy muita samannäköisiä villivehniä.